Korhonen, Aino
Elämäkertatietoa
Palkinnot:
WSOY:n eläinaiheisten romaanien kilpailun voitto 1978
WSOY:n eläinaiheisten romaanien kilpailun voitto 1978
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Mukana teoksessa:
Runo on sinä ja minä: antologia. Porin työväenopiston kirjoittajat 1975
Runo on sinä ja minä: antologia. Porin työväenopiston kirjoittajat 1975
Tekstinäyte
- Virkakohme, äiti sanoo. - Ja se on paha sairaus. Pahinta on se, että ihmiset eivät juuri tiedosta sairauttaan eivätkä edes halua parantua. Virkakohmeeseen on kuitenkin olemassa tehokas rohto, ja jos pääsee ajoissa hoitoon, saa taudin pysymään kurissa, vaikka miten joskus kohmettaisi. Minä luulen olevani noita onnellisia ajoissa hoitoon tulleita. Minulla onkin jatkuva lääkitys päällä, äiti naurahtaa ja silittää vierellään kehräävää Ruusu-Liisaa.
- Kissa! Tiitti säteilee.
Äiti nytkäyttää teatraalisesti niskaansa ja esittää virkakohmepotilasta:
- Kaupan kassalla haukun kalliit hinnat, kun olen haalinut korini täyteen juuri kaikkein kalleinta. Ulkona tapaan tutun, joka pysähtyy kyselemään kuulumisia. Hänelle haukun ilman, joka on joko liian kylmä tai kuuma tai liian sateinen tai kuiva. Koko ajan nytkyttelen niskaani ja venytän itseeni muutaman sentin lisämittaa merkiksi siitä, että tiedän ja olen jotain.
- No sitten? Saku kyselee malttamattomana.
- Sitten tulen kotiin.
- Ja otat lääkettä, Tiitti hypistelee jännittyneenä puseroaan.
- En aivan heti. Ensin haukun huonon huoneilman ja lasten ruokottomuuden. Kengät ovat keskellä eteisen lattiaa. Komennan kaikki tulemaan ruokapöytään tasan kolmen vartin päästä. Ilmoitan samalla, että MINUN on aina täytynyt olla täsmällinen enkä koskaan ole voinut jättää kenkiäni keskelle tietä. Kajotan: jos MINÄ olen poissa kotoa, ei tässä huushollissa mikään kohta ole kohdallaan.
- No mutta sitten, Tiitti raapi kättään kärsimättömänä. - Joko saat lääkettä?
- Kohta. Panen perunat kiehumaan. Kissa kehnää jaloissani. Komennan sitä puolemmaksi. Haukun: sinullakos se muka suurin nälkä on, kun päivät makaat! Kissa uskaltaa olla rehellinen ja sanoa niin kuin ajatteleekin, että »krh, ju-u». Alan jo hiukan lämmetä. Haen silakkapaketin ja sanon, että saat tästä vain kalaa, huonoja silakoita. Kissa kirahtaa ja nuuskii ja alkaa syödä, sanoen, että kyllä nämä aivan hyviä ovat, kiitos vaan. Istun jakkaralle ja lääke menee vereeni.
- Ruusu-Liisa, Tiitti huokaa syvästi.
- Niin. Istun ja katson, kun kissa syö silakoita. Silmäni ilahtuvat, niskani rentoutuu, sieluni seestyy. Minussa laskeutuu jotain kohdalleen, jotain muutakin kuin niskanikamat. Rohto on nopeatehoinen. Sitä pitäisi olla kaikkien niiden ulottuvilla, jotka sairastavat -.
- Virkakohmetta, Tiitti sanoo.
- Niin. Ja vakavaa perussairautta. Luonnosta harhautumaa. Ja ihmisestä itsestään, luonnollisesta ihmisestä. . .
(Ihmisen kesyttäjät 1978)
Äiti nytkäyttää teatraalisesti niskaansa ja esittää virkakohmepotilasta:
- Kaupan kassalla haukun kalliit hinnat, kun olen haalinut korini täyteen juuri kaikkein kalleinta. Ulkona tapaan tutun, joka pysähtyy kyselemään kuulumisia. Hänelle haukun ilman, joka on joko liian kylmä tai kuuma tai liian sateinen tai kuiva. Koko ajan nytkyttelen niskaani ja venytän itseeni muutaman sentin lisämittaa merkiksi siitä, että tiedän ja olen jotain.
- No sitten? Saku kyselee malttamattomana.
- Sitten tulen kotiin.
- Ja otat lääkettä, Tiitti hypistelee jännittyneenä puseroaan.
- En aivan heti. Ensin haukun huonon huoneilman ja lasten ruokottomuuden. Kengät ovat keskellä eteisen lattiaa. Komennan kaikki tulemaan ruokapöytään tasan kolmen vartin päästä. Ilmoitan samalla, että MINUN on aina täytynyt olla täsmällinen enkä koskaan ole voinut jättää kenkiäni keskelle tietä. Kajotan: jos MINÄ olen poissa kotoa, ei tässä huushollissa mikään kohta ole kohdallaan.
- No mutta sitten, Tiitti raapi kättään kärsimättömänä. - Joko saat lääkettä?
- Kohta. Panen perunat kiehumaan. Kissa kehnää jaloissani. Komennan sitä puolemmaksi. Haukun: sinullakos se muka suurin nälkä on, kun päivät makaat! Kissa uskaltaa olla rehellinen ja sanoa niin kuin ajatteleekin, että »krh, ju-u». Alan jo hiukan lämmetä. Haen silakkapaketin ja sanon, että saat tästä vain kalaa, huonoja silakoita. Kissa kirahtaa ja nuuskii ja alkaa syödä, sanoen, että kyllä nämä aivan hyviä ovat, kiitos vaan. Istun jakkaralle ja lääke menee vereeni.
- Ruusu-Liisa, Tiitti huokaa syvästi.
- Niin. Istun ja katson, kun kissa syö silakoita. Silmäni ilahtuvat, niskani rentoutuu, sieluni seestyy. Minussa laskeutuu jotain kohdalleen, jotain muutakin kuin niskanikamat. Rohto on nopeatehoinen. Sitä pitäisi olla kaikkien niiden ulottuvilla, jotka sairastavat -.
- Virkakohmetta, Tiitti sanoo.
- Niin. Ja vakavaa perussairautta. Luonnosta harhautumaa. Ja ihmisestä itsestään, luonnollisesta ihmisestä. . .
(Ihmisen kesyttäjät 1978)