Kaikki minun lapseni

"Juan oli minun onneni mutta hän oli myös kirjallinen suunnitelma ja inhimillinen suunnitelma ja kummassakin tapauksessa päti järkkymätön ehto että meidän suhteessamme ei saanut syntyä mitään tunnekatastrofeja." Tähän lainaukseen tiivistyy aika paljon siitä mikä Christer Kihlmanin uudessa teoksessa on olennaista. Kysymys on paljolti kirjailijan suhteesta aineistoonsa - todellisuuteen ja sen ihmisiin, – mutta toisin kuin sovinnaiset avainromaanien tekijät ja muut "paljastajat" Kihlman tosiaan tutkii asennoitumisensa ydintä myöten ja tekee siitä selkoa niin rehellisesti kuin inhimillisesti on mahdollista. Tältä siis minusta tuntuu hänen tekstiään lukiessaan; uskon tähän kirjaan ja siihen selkeänäköisyyteen jolla Kihlman avartaa yksityisen kokemuksensa optimistiseksi näkemykseksi kanssakäymisen mahdollisuuksista kaikilla elämisen tasoilla - ei siis ainoastaan henkilökohtaisella. Jotain tällaista tapailen kuvatakseni omaa luku kokemustani ja turvaudun taas lainaukseen: "Minä tulin Argentiinaan tapaamaan maan mahtavia ja tapasin yhden ainoan ihmisen joka oli täysin vailla valtaa." – Kihlmanin kirjasta on vaikea kirjoittaa, mutta se ei ole vaikea kirja: viidentoista rivini vaatimattomuus älköön siis pelottako ketään sen parista.