Autio, Saara
Elämäkertatietoa
Saara Autio on prosaisti, jonka romaaneissa piirtyy eloisa ja värikäs kuva Keski-Suomen maaseudun entisestä elämänmenosta.
Kirjojen alussa luetellaan todelliset henkilöt, joista kerrotaan, ja tietolähteet. Autio mainitsee sellaisiksi esimerkiksi Saarijärven historian, Saarijärven Sukututkimusseuran ja Jyväskylän Maakunta-arkiston. Henkilöistä hän luettelee joskus vain nimet, joskus myös syntymä- ja kuolinajan päivän tarkkuudella. Heidän elämänsä pääkohdat tai vuosiluvut ovat selvillä, ja muun kirjailija kutoo mielikuvituksensa ja paikallishistorian tuntemuksensa langoista.
Autio jättää paljon sanansijaa kirjojensa kertojille, jotka esittävät menneisyydestä yksityiskohtaisia tietoja. He kertovat tarkasti vuosisatojen takaisista töistä, tavoista ja juhlista. Ilmaisu on luontevaa, ja henkilöt käyttävät keskustelussaan vanhaa keskisuomalaista murretta, puheenpartta jota näkee kirjoissa vain harvoin.
Kirjailija eläytyy eri-ikäisten henkilöittensä kokemusmaailmaan. Kirjoissa tulee esille, mitä he ajattelevat ja puhuvat arjen töistä, yhteen menosta, lapsen syntymästä, talon kissasta, kesän tulosta, hallasta, joulusta ja perheenjäsenen kuolemasta.
Romaani Maria Iisakintytär alkaa vuodesta 1825, nimihenkilön häistä. Kirjailija mainitsee, että nainen on hänen esi-äitinsä. Ajan ratas, joka alkaa syyskuusta 1881, kuvaa useita taloja ja torppia, esimerkiksi Lintulahtea, Kujalaa ja Pölkkiä. Kulorastaan huilu kuvaa kaksisataa vuotta sitten syntynyttä isäntää ja hänen perhekuntaansa sekä muita Pyhäjärven, Kovalankylän ja Äänekosken entisiä asukkaita.
Katriina Kajannes
Kirjojen alussa luetellaan todelliset henkilöt, joista kerrotaan, ja tietolähteet. Autio mainitsee sellaisiksi esimerkiksi Saarijärven historian, Saarijärven Sukututkimusseuran ja Jyväskylän Maakunta-arkiston. Henkilöistä hän luettelee joskus vain nimet, joskus myös syntymä- ja kuolinajan päivän tarkkuudella. Heidän elämänsä pääkohdat tai vuosiluvut ovat selvillä, ja muun kirjailija kutoo mielikuvituksensa ja paikallishistorian tuntemuksensa langoista.
Autio jättää paljon sanansijaa kirjojensa kertojille, jotka esittävät menneisyydestä yksityiskohtaisia tietoja. He kertovat tarkasti vuosisatojen takaisista töistä, tavoista ja juhlista. Ilmaisu on luontevaa, ja henkilöt käyttävät keskustelussaan vanhaa keskisuomalaista murretta, puheenpartta jota näkee kirjoissa vain harvoin.
Kirjailija eläytyy eri-ikäisten henkilöittensä kokemusmaailmaan. Kirjoissa tulee esille, mitä he ajattelevat ja puhuvat arjen töistä, yhteen menosta, lapsen syntymästä, talon kissasta, kesän tulosta, hallasta, joulusta ja perheenjäsenen kuolemasta.
Romaani Maria Iisakintytär alkaa vuodesta 1825, nimihenkilön häistä. Kirjailija mainitsee, että nainen on hänen esi-äitinsä. Ajan ratas, joka alkaa syyskuusta 1881, kuvaa useita taloja ja torppia, esimerkiksi Lintulahtea, Kujalaa ja Pölkkiä. Kulorastaan huilu kuvaa kaksisataa vuotta sitten syntynyttä isäntää ja hänen perhekuntaansa sekä muita Pyhäjärven, Kovalankylän ja Äänekosken entisiä asukkaita.
Katriina Kajannes
Tekstinäyte
- Mitenkähä myö pärjätää tuleva talavi, ku halla vei kaikki.
- En tiijä, vissiinki pitää lopettoa elukat, jostaiha sitä ruokoa pittää soaha.
- Se on sitte se viimmene konsti, jos elävät pittää tappoa.
- Antaakoha se ruunu ruoka-apua, ku näi käv jokkaiselle.
- Sitei tiijä, myö ei olla ainuat, jotka mänetettii kaikki. Teälläi kylällä kaikille käv samalla lailla. Siinei ruunu apukaa auta, ku autettavia on mahoto meärä.
- En tiijä, vissiinki pitää lopettoa elukat, jostaiha sitä ruokoa pittää soaha.
- Se on sitte se viimmene konsti, jos elävät pittää tappoa.
- Antaakoha se ruunu ruoka-apua, ku näi käv jokkaiselle.
- Sitei tiijä, myö ei olla ainuat, jotka mänetettii kaikki. Teälläi kylällä kaikille käv samalla lailla. Siinei ruunu apukaa auta, ku autettavia on mahoto meärä.
- Toas kuoloo paljo ihmisiä näläkää, ainai ne joillei oo ku kaks kättä.
- Joo, niiton paljo. Voa mitenkähä meijänni käy. Tulloo toas uus suu syömää.
[Kulorastaan huilu, s. 173]
- Joo, niiton paljo. Voa mitenkähä meijänni käy. Tulloo toas uus suu syömää.
[Kulorastaan huilu, s. 173]