Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki

Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Aiheet ja teemat

Alkukieli

Tekstinäyte

Eräällä länttä kohti viertävällä kankaalla Ätsärin järven pohjoispään puolella sijaitsi erillään muista ihmisasunnoista huononpäiväinen tölli, jonka ainoana kartanona oli tupamökki, vähän navettaa ja saunaa, Tölliaukkoa ympäröi taaja, keskulaisen korkea havumetsä muualta paitsi lännen puolelta, jossa oli ainoastaan harvaa metsää, niin että järvi, vaikka se oli jonkun matkan päässä, mökin perälasiin näkyi. Tähän mökkiin, jota nimitettiin Tuppelaksi, käykäämme aluksi tapaamaan vanhanpuoleista ukkoa ja eukkoa sekä heidän nuorinta poikaansa.

On sunnuntain iltapuoli toinen loppiaisen jälkeen. Pientä, savusta ja pölystä mustunutta tupaa valaisee takassa palava valkea. Vanha Kustavi istuu tuolilla ovenpuolella takan edessä vedellen savuja suuresta visapiipustaan, eukkonsa, vanha Kaisa, istuu toisella puolella takkaa kasvot perälasiin päin ja veisata hyräilee ulkomuistilta virttä: "Ah, mik' ompi elomm' tääll' Tuska vaiva tuskaa pääll" j.n.e. Kalle, heidän poikansa, istuu tantarin vieressä uuninruuhussa ja lukee hiljaa jotakin kirjaa.

— Niin se on, työ ja meno levotoin, silloinkin kuin se paras on, saatikka sitte kun köyhyys ahdistaa! huokaili vanha Kaisa lakattuaan veisaamasta.

— Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri tässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta lopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.

— Kyllähän se kovaa on, mutta "kyllä Herra avun tietää ja tahtoo avuksemm' rientää," veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan näytti epäilystä vastaan taistelevalta.

Isä, katsoen poikaansa päin, sanoi:

— Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle, täytyy lähteä ansiotöihin.

— Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja osotti hieman lapsellista ihastusta.

— Mihinkäs muualle.

— Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen sinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan "taksvärkkiin?"

— No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan, päätteli ukko luotteliaasti.

— Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin tukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen auttaa, puheli äiti miettiväisesti.

— Niin, sepä juuri… mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri, tuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä. Emme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin koviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa minä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja raihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan taksvärkin suorittaa. — Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän huo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden poikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun kynsilleen kykenivät.

— Sepä se… Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli muija.

Seuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita muitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.

Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin, niin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä vähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja metsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo ensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää koti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi kannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.

— Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani äiti lempeästi surkutellen.

— Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään ja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on. Tottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen mieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt puhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein alttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka vähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei hän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se nyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun nyt sentään ei mahda ijäksi mennä.

Tuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.

— Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet joudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.

Käveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen puolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki, eräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi hänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä, saavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat vanhemmatkin asiaa tuumineet.

— Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään tukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö jo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!

— Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,

Heikki ei ottanut ollenkaan evästä. — Mull'on kolme markkaa rahaa ja sillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli hän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?

Hyvänpuoleinen se oli Kallellakin.

Sitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta nytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot, matalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä, näyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys, kylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset, hakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen napsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla lounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten yksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa viehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt vastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se kumminkin karvasteli heidän poskiaan. — Pistellään vaan ahkerasti pieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.

Lumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa kului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä päivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun ilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä tallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa kovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa, piukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas järvelle — noin puolen peninkulman matka — polkeentui tie, monta tietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan myöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä tavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. — Tällä muuten syrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä markkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät hevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat lyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli tämmöinen:

Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,
Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.
Yön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli nimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin mennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön suuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen oli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla, piimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut kotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat jauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla ostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi tarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain päästä. — Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi huoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa. Pittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, — tapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli tämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten joukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli, pitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin edustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies ja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen hurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin että kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja semmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti päätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa; ei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. — Voimakas kahvinhaju edustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli isäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. — Se on taas vähän "maistanut" — kuiskailivat miehet silloin toisilleen.

Yöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja miesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa isäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki majailivat. —- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se ajan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin kaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta päästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki se aina "päät kääri." Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt markkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen kanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika potkun. — Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan markkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen piippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että lensi monen sylen päähän koivet pystyyn. — Tätä kertoi hän monasti, samoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea miestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja pakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut pahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt, että eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat kimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli "pyrkinyt likkaan", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli ollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta hänelle, ja — voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä jäi saappaat, miltä lakki sinne. — Sitten taas hän "puri leipää niin että toinen vartaassa tärisi;" sanoi väliin silakalle "vasten silmiä että kyllä voi on parempaa." — Vielä tiesi hän taloja, joissa oli akkavalta. — Terva-aholla meidän kylässä — jutteli hän kerrankin — on semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun, pahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän päissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika löylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet? — — Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen mies joukosta. — Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki, näinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin. Toisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului miesjoukosta. — Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan, Kallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. — Tämä Tuppelan Kalle se on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain joukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja; pappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan Kyösti sen nyt ainakin pani. — Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään vastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! — — Noh, eikös ne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, — tapasi Heikki maatapanosta muistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen toisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja ähkämään — Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi tuvassa.

Kallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh, kyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut. Kotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa — Kumpulassa — oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja kauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin nyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla takkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan ja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän oli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt välttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään saanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja kyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan, mutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella, niin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan arkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä olivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että hän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt semmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin sattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. — Vihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.

Sillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri viikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin tukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen. Kaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja puolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden, seitsemän markan.

Vähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä oli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi kotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta ostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja neljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina aikoina Tuppelan oloissa.

— Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! — sanoi Kalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean ympärillä ja riisuskelivat maata.

— Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, — vastasi siihen isä.

— Siltä näyttää! — lausui poika miettiväisesti.

— Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä olen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut, että miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun olet, — puheli äiti.

Nuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan ajattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.

Kallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien oli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava; toisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja. Pieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty hänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan eukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, — hän oli yhden lehmän maidosta valmistanut kevättalvella — lehmä oli poikinut muutamia viikkoja jälkeen Kallen lähdön — toista leiviskää voita. Kokonainen leiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä saatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä itselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä kevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän pieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari otettiin kotiin niitä tekemään.

Tämä suutari — nuorenpuoleinen mies oli Kallesta niin mieluinen, että hän olisi aina ollut hänen kanssaan. Suutari-Matti oli lukenut sanomalehtiä ja muita semmoisia tietokirjoja, miten hän itse niitä nimitti. Sitäpaitsi oli hän matkustellut useita vuosia Savossa ja Itä-Suomessa. Tällä tavoin saamiaan tietoja hän kertoeli ja sitä Kalle mieleltään kuunteli. Kyllähän Matti saattoi välistä pistää vähän valettakin höysteeksi joukkoon, mutta paljon siinä oli tottakin, arveltiin hänestä tavallisesti. Kaikki mitä romaaneissa ja novelleissa kerrottiin, olivat hänen uskonsa mukaan rikusta rikkuun historiallisia tapahtumia Ja sen Kallekin uskoi. Eivät he kumpikaan osanneet eroittaa kaunokirjallisuutta historiasta ja tämmöisessä käsityksessään olisivat he hylänneet kirjan, jos vain olisivat tienneet ettei se kaikki mitä siinä kerrotaan olisi historiallista tietoa.

Heikki eli herroiksi pari viikkoa kotipuolelle tultuaan. Hänellä oli koossa viisikymmentä markkaa; enempää ei ollut karttunut vaikka hän oli saanut puolikolmatta markkaa päivältä; hän kun oli syönyt hyvänpuoleisen ruuan. Mutta Heikki ei aikonutkaan säästää. Nämä rahat tuskin olisivat kotipuolta nähneet jos siellä tukinhakkuuseudulla olisi ollut tarjona mieluista ostettavaa, mutta sitä ei tuolla sydänmaalla onneksi ollut. Nyt kotiseudulla sitä sai sentään kaikenmoista, kun viinaakin oli tuotu kaupungista kylään. Lujassa olivat nuo rahat kyllä olleet, mutta — mitä nuoren yksinäisen miehen on lukua, tuumasi hän; eipähän ole akkaa ja lapsia marisemassa. — Nyt piti ostaa sianlihaa, voita, kahvia, nyt piti kulkea häissä ja ryypätä. Eikä tahtonut kohmelo kohmelosta katketa näillä viikoilla.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Alanimeke

kuvaus "tukkipoikain" elämästä

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

90

Kustantaja

Kieli

Lisätietoja

Nimimerkillä Niku