Kuin kuvastimessa

Mammuttikokoisia romaaneja on kautta kirjallisuushistorian aina sepitetty ja nähtävästi myös luettu, muutenhan niitä ei olisi julkaistu. Nykyinen sivumäärien tuhoton lihottaminen enteilee kuitenkin pöhötystautia, johon laji saattaa menehtyä, koska lukijat eivät enää jaksa kannatella niitä käsissään, ja taakka ne ovat rinnan päällä makuullakin selatessa. Tämänkin 800 sivua lähestyvän esikoisromaanin anti olisi puolella siitä sivumäärästä huomattavasti petraantunut. Siitäkin olisi jo selvinnyt, että suku- ja perintöriitoja on käyty ajasta aikaan, rakkaudesta ja rakkaudetta on piehtaroitu sekä tunnekuohuissa että vuoteissa, yhtä raadollisia ovat olleet herttuat kuin yhteinen rahvas, eivätkä edes miesten väliset sukupuolisuhteet olleet ennen sen harvinaisempia kuin meidän päivinämme. 1700-luvun alkupuolen ylhäisöpiirien ajan- ja tapainkuvauksena teos ei erityisemmin vakuuta, ja vähemmän onnistuneelta tuntuu myös ikuinen rinnastaminen Tuulen viemään. Loppu on jätetty jatkon varalta avoimeksi, jotta lapsuuden rakkaudelleen jotakuinkin uskollisena pysytellyt nuori leski ikääntyvästä aviomiehestä päästyään on vapaa purjehtimaan uusille vesille.