Salminen, Johannes
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Kimmo Räisänen
Elämäkertatietoa
vanhemmat maanviljelijä Gustaf Salminen ja Olga Högman
Söderström & Co Förlags ab:n kirjallinen johtaja 1961-91; Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomien ja Dagens Nyheterin kolumnisti
filosofian tohtori 1955 Abo akademi
Valtion kirjallisuuspalkinto 1976 ja 89, Tollanderin palkinto 1985, Tegnér -palkinto 1988; Ateenan ystävien palkinto 1995; Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtori 1990, professori 1993
Söderström & Co Förlags ab:n kirjallinen johtaja 1961-91; Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomien ja Dagens Nyheterin kolumnisti
filosofian tohtori 1955 Abo akademi
Valtion kirjallisuuspalkinto 1976 ja 89, Tollanderin palkinto 1985, Tegnér -palkinto 1988; Ateenan ystävien palkinto 1995; Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtori 1990, professori 1993
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Tietokirjoja:
Puhe on Suomesta (Tammi 1980).
Sjunger näktergalen än i Dorpat? - En brevväxling mellan Jaan Kaplinski och Johannes Salminen (Söderström 1990).
Suomennos ilmestynyt nimellä Vieläkö Tartossa laulaa satakieli (Tammi 1990).
Puhe on Suomesta (Tammi 1980).
Sjunger näktergalen än i Dorpat? - En brevväxling mellan Jaan Kaplinski och Johannes Salminen (Söderström 1990).
Suomennos ilmestynyt nimellä Vieläkö Tartossa laulaa satakieli (Tammi 1990).
Vita nätter och svarta - En brevväxling mellan Jaan Kaplinski och Johannes Salminen (Söderström 2002).
Suomennos: Valkeat yöt ja mustat (Tammi 2002). Virolaisen Jaan Kaplinskin ja Johannes Salmisen kirjeenvaihtoa. Suomentanut Rauno Ekholm.
Väitöskirja:
Jarl Hemmer: en studie i liv och diktning (Schildts 1955)
Suomennos: Valkeat yöt ja mustat (Tammi 2002). Virolaisen Jaan Kaplinskin ja Johannes Salmisen kirjeenvaihtoa. Suomentanut Rauno Ekholm.
Väitöskirja:
Jarl Hemmer: en studie i liv och diktning (Schildts 1955)
Tekstinäyte
Jälkikirjoitus
Elokuu 1994
Punertavia, alkuaikaisen veden sileiksi hiomia kallioita. Lokkien huutoja, kuin tervehdyksiä villistä ja uhmaavan toisenlaisesta maailmasta. Ja takana meri, avoimempi ja vapaampi kuin mikään muu.
Olen Sinisen kiven metsästyksen jälkeen palannut lähtökohtaani. Olen myös henkisessä mielessä Ahvenanmeren kasvatti, varttunut kasvot länteen kääntyneinä. Sekä Runeberg että Södergran kalpenivat Bo Bergmanin ja Karlfeldtin rinnalla, ja Skoonen lyyriset maisemat tuntuivat minusta kauan Uudenmaan näkymiä kotoisemmilta.
Elokuu 1994
Punertavia, alkuaikaisen veden sileiksi hiomia kallioita. Lokkien huutoja, kuin tervehdyksiä villistä ja uhmaavan toisenlaisesta maailmasta. Ja takana meri, avoimempi ja vapaampi kuin mikään muu.
Olen Sinisen kiven metsästyksen jälkeen palannut lähtökohtaani. Olen myös henkisessä mielessä Ahvenanmeren kasvatti, varttunut kasvot länteen kääntyneinä. Sekä Runeberg että Södergran kalpenivat Bo Bergmanin ja Karlfeldtin rinnalla, ja Skoonen lyyriset maisemat tuntuivat minusta kauan Uudenmaan näkymiä kotoisemmilta.
Mikä ilo siksi nähdä ensimmäistä kertaa laivan kannelta vilahdus Linnasta ja Skeppsholmenista! Vihdoinkin saisin astella katuja, joista tiesin »kaiken» Hjalmar Söderbergin ja muiden teksteistä. Tukholma on Rooman ohella edelleen se kaupunki, joka on minulle läheisin.
Mutta kun 1938 osallistuin Maarianhaminan suureen talonpoikaismarssiin, me protestoimme sekä Suomea että Ruotsia vastaan. Ahvenanmaata ei saanut linnoittaa! Olin kolmentoista ja varmaan kulkueen nuorin. Näin perästäpäin, sota-ajan taustaa vasten, iskulause voi vaikuttaa merkillisen kevytmieliseltä. Ahvenanmaalaiset olivat kuitenkin valinneet tiensä maailmaa tuntevien mielipiteistä välittämättä, enkä unohda koskaan sitä yksimielisyyttä, sitä jäyhän päättäväistä henkeä, joka vallitsi pyhäpukuisten talonpoikien ja kalastajien riveissä. Itsehallinnollisesta Ahvenanmaasta oli ikiajoiksi tullut osa identiteettiäni.
Nuoruusvuosieni kääntymys ei saanut kovin suurta ymmärtämystä kodissani Östanträskissä. Isäni oli - olematta sukua Sally Salmiselle - muuttanut Ahvenanmaalle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja pysynyt itsepäisesti suomenkielisenä. Hän oli 1917 niitä harvoja, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta joukkoadressia Ahvenanmaan liittämisestä takaisin Ruotsiin. Hän tilasi elämänsä loppuun aitosuomalaista ja patavanhoillista Uutta Auraa, turkulaislehteä, joka oli minunkin tietolähteeni mannermaan poliittisesta elämästä. Mieleen jääneisiin otsikkoihin kuului kehotus maan ulkoministerille: »Holsti, älä lähde Moskovaan!»
Seurauksena oli, että elin koko kasvuikäni ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden ristipaineessa.
Ensitutustumiseni puhtaasti suomalaiseen maaperään tapahtui kahtena 30-luvun kesänä, jolloin minut lähetettiin Kangasalalle ja Kuopioon oppimaan paremmin isäni kieltä (ikävä kyllä vain kohtuullisin tuloksin). Kuopiossa minulla oli onni joutua perheeseen, jonka suku juonsi äidin puolelta juurensa Minna Canthista. Tutustuin siellä suomalaiseen kulttuurimiljööseen, joka oli ollut minulle aikaisemmin tuntematon, ja vireä ja avarakatseinen »canthilainen» piiri otti ahvenanmaalaisen maalaispojan hyvin vastaan.
Paljon tärkeämpi tutkimusretki alkoi syksyllä 1944, jolloin vastaleivottuna ylioppilaana tulin Åbo Akademin opiskelijaksi. Vuorossa olivat nyt suomenruotsalaiset, tämä eksoottinen sukukunta, joka yliopistossa näytti valloittavimma puolensa. Åbo Akademi oli vielä 40-luvulla jonkinlainen pikku Oxford, jonka professoreissa oli tuulahdus eurooppalaisuutta, ja sen henki poikkesi jyrkästi sodanjälkeisen ilmapiirin ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta. Myös mittakaava oli miellyttävän intiimi, vailla sitä tungoksen ja byrokratian tuntua, joka rasittaa nykyistä valtion omistamaa yliopistoa. Filosofi Rolf Lagerborg piti seminaarinsa kotinsa keittiössä, ja Olaf Homén, Ranskan 1700-luvun asiantuntija, kuunteli yhtä kärsivällisesti nuoren opiskelijan vuodatuksia. Itse Humanisticum oli jokivarren lehtevässä rauhassa sijaitseva patriisihuvila.
En ollut silti unohtanut niitä suomenruotsalaisia historioitsijoita ja oikeusoppineita, jotka Ahvenanmaan kysymyksen vuosina 1917-21 yrittivät parhaansa mukaan kompromettoida Ahvenanmaan kansan tahdon. Samoihin näennäisargumentteihin, samaan järjestelmälliseen tosiasiain vääristelyyn mahtipontisen »tieteellisessä» muodossa törmäsin vuoden 1918 kapinan yhteydessä. Olin 1963 - paljolti Väinö Linnasta käydyn keskustelun vaikutuksesta - saanut tarpeekseni tästä teeskentelystä, ja kirjaani »Levande och död tradition» sisältyvä essee suomenruotsalaisista ja kansalaissodasta herätti akateemisen valtarakennelman pyhän vihan.
Oli silloin ehtinyt jo kiltisti väitellä tohtoriksi Jarl Hemmeriä koskevalla tutkielmalla, ja kustantajana omistin sittemmin kokonaisen elämän suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle. Mutta en edelleenkään mielelläni kutsu itseäni suomenruotsalaiseksi. Olen Helsingissä asuva ahvenanmaalainen.
Matka itään ei päättynyt siihen. Kielirajan toisella puolen odottivat uudet maailmat, 80-luvulla esseissä esittelin mm. Arvid Järnefeltin, Olavi Paavolaisen, V. A. Koskenniemen, Mika Waltarin, Paavo Haavikon - kaikki kirjailijoita, jotka tavalla tai toisella olivat rikkoneet kansalliset tottumukset. Horisontti laajeni edelleen, kun Suomen »slaavilainen» ulottuvuus vähitellen tunkeutui tajuntaani. Olin opiskeluaikoinani kääntynyt katolisuuteen ja alkanut sen jälkeen tuntea yhä kasvavaa kiinnostusta myös ortodoksiseen perinteeseen, seurauksena kiihdyttävä tietoisuus siitä, mitä mahdollisuuksia Suomella ylipäänsä oli rajamaana.
Ja etäisyydessä kajasti se Konstantinopoli, jota kohti olin kauan ollut menossa myös Välimeren matkailijana. Kirjaani »Middagsdemonema» (1975) mahtuu myös »Arvoituksellinen Bysantti».
Helsinki on nykyään jännittävä asuinpaikka juuri siksi, että se on avoin sekä itään että länteen. Tuntuu vapauttavalta, ettei tarvitse olla enää etuvartiossa - etuvartiot on aina nolosti sysätty taustalle, olivatpa niiden ansiot miten sankarillisia tahansa. Venäjän mullistus on uusi suuri haaste: miten ennakkoluulottomasti uskallamme kohdata ihmiset, jotka ovat vihdoin riisuneet totalitäärisen naamionsa? Mitä annettavaa meillä itsellämme on?
Sininen kivi (Den blå stenen, 1994)
Mutta kun 1938 osallistuin Maarianhaminan suureen talonpoikaismarssiin, me protestoimme sekä Suomea että Ruotsia vastaan. Ahvenanmaata ei saanut linnoittaa! Olin kolmentoista ja varmaan kulkueen nuorin. Näin perästäpäin, sota-ajan taustaa vasten, iskulause voi vaikuttaa merkillisen kevytmieliseltä. Ahvenanmaalaiset olivat kuitenkin valinneet tiensä maailmaa tuntevien mielipiteistä välittämättä, enkä unohda koskaan sitä yksimielisyyttä, sitä jäyhän päättäväistä henkeä, joka vallitsi pyhäpukuisten talonpoikien ja kalastajien riveissä. Itsehallinnollisesta Ahvenanmaasta oli ikiajoiksi tullut osa identiteettiäni.
Nuoruusvuosieni kääntymys ei saanut kovin suurta ymmärtämystä kodissani Östanträskissä. Isäni oli - olematta sukua Sally Salmiselle - muuttanut Ahvenanmaalle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja pysynyt itsepäisesti suomenkielisenä. Hän oli 1917 niitä harvoja, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta joukkoadressia Ahvenanmaan liittämisestä takaisin Ruotsiin. Hän tilasi elämänsä loppuun aitosuomalaista ja patavanhoillista Uutta Auraa, turkulaislehteä, joka oli minunkin tietolähteeni mannermaan poliittisesta elämästä. Mieleen jääneisiin otsikkoihin kuului kehotus maan ulkoministerille: »Holsti, älä lähde Moskovaan!»
Seurauksena oli, että elin koko kasvuikäni ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden ristipaineessa.
Ensitutustumiseni puhtaasti suomalaiseen maaperään tapahtui kahtena 30-luvun kesänä, jolloin minut lähetettiin Kangasalalle ja Kuopioon oppimaan paremmin isäni kieltä (ikävä kyllä vain kohtuullisin tuloksin). Kuopiossa minulla oli onni joutua perheeseen, jonka suku juonsi äidin puolelta juurensa Minna Canthista. Tutustuin siellä suomalaiseen kulttuurimiljööseen, joka oli ollut minulle aikaisemmin tuntematon, ja vireä ja avarakatseinen »canthilainen» piiri otti ahvenanmaalaisen maalaispojan hyvin vastaan.
Paljon tärkeämpi tutkimusretki alkoi syksyllä 1944, jolloin vastaleivottuna ylioppilaana tulin Åbo Akademin opiskelijaksi. Vuorossa olivat nyt suomenruotsalaiset, tämä eksoottinen sukukunta, joka yliopistossa näytti valloittavimma puolensa. Åbo Akademi oli vielä 40-luvulla jonkinlainen pikku Oxford, jonka professoreissa oli tuulahdus eurooppalaisuutta, ja sen henki poikkesi jyrkästi sodanjälkeisen ilmapiirin ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta. Myös mittakaava oli miellyttävän intiimi, vailla sitä tungoksen ja byrokratian tuntua, joka rasittaa nykyistä valtion omistamaa yliopistoa. Filosofi Rolf Lagerborg piti seminaarinsa kotinsa keittiössä, ja Olaf Homén, Ranskan 1700-luvun asiantuntija, kuunteli yhtä kärsivällisesti nuoren opiskelijan vuodatuksia. Itse Humanisticum oli jokivarren lehtevässä rauhassa sijaitseva patriisihuvila.
En ollut silti unohtanut niitä suomenruotsalaisia historioitsijoita ja oikeusoppineita, jotka Ahvenanmaan kysymyksen vuosina 1917-21 yrittivät parhaansa mukaan kompromettoida Ahvenanmaan kansan tahdon. Samoihin näennäisargumentteihin, samaan järjestelmälliseen tosiasiain vääristelyyn mahtipontisen »tieteellisessä» muodossa törmäsin vuoden 1918 kapinan yhteydessä. Olin 1963 - paljolti Väinö Linnasta käydyn keskustelun vaikutuksesta - saanut tarpeekseni tästä teeskentelystä, ja kirjaani »Levande och död tradition» sisältyvä essee suomenruotsalaisista ja kansalaissodasta herätti akateemisen valtarakennelman pyhän vihan.
Oli silloin ehtinyt jo kiltisti väitellä tohtoriksi Jarl Hemmeriä koskevalla tutkielmalla, ja kustantajana omistin sittemmin kokonaisen elämän suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle. Mutta en edelleenkään mielelläni kutsu itseäni suomenruotsalaiseksi. Olen Helsingissä asuva ahvenanmaalainen.
Matka itään ei päättynyt siihen. Kielirajan toisella puolen odottivat uudet maailmat, 80-luvulla esseissä esittelin mm. Arvid Järnefeltin, Olavi Paavolaisen, V. A. Koskenniemen, Mika Waltarin, Paavo Haavikon - kaikki kirjailijoita, jotka tavalla tai toisella olivat rikkoneet kansalliset tottumukset. Horisontti laajeni edelleen, kun Suomen »slaavilainen» ulottuvuus vähitellen tunkeutui tajuntaani. Olin opiskeluaikoinani kääntynyt katolisuuteen ja alkanut sen jälkeen tuntea yhä kasvavaa kiinnostusta myös ortodoksiseen perinteeseen, seurauksena kiihdyttävä tietoisuus siitä, mitä mahdollisuuksia Suomella ylipäänsä oli rajamaana.
Ja etäisyydessä kajasti se Konstantinopoli, jota kohti olin kauan ollut menossa myös Välimeren matkailijana. Kirjaani »Middagsdemonema» (1975) mahtuu myös »Arvoituksellinen Bysantti».
Helsinki on nykyään jännittävä asuinpaikka juuri siksi, että se on avoin sekä itään että länteen. Tuntuu vapauttavalta, ettei tarvitse olla enää etuvartiossa - etuvartiot on aina nolosti sysätty taustalle, olivatpa niiden ansiot miten sankarillisia tahansa. Venäjän mullistus on uusi suuri haaste: miten ennakkoluulottomasti uskallamme kohdata ihmiset, jotka ovat vihdoin riisuneet totalitäärisen naamionsa? Mitä annettavaa meillä itsellämme on?
Sininen kivi (Den blå stenen, 1994)