Jäähyväiset ilman kyyneleitä

Kirstilällä on tavallista enemmän tietoa dekkarikirjallisuudesta ja sen tekemisestä ja lisäksi ammattikirjoittajan taidot, joten hän on jo alusta saakka liikkeellä varsin hyvin peruseväin, Yli puolen välin tämä hänen toinen dekkarinsakin toimii vallan herkullisesti, rakentaa rinnan murhasuunnitelmaa ja murhaajaksi aikovan luonnekuvan ylä- ja alatasoja ja kiepauttaa sitten yllätykseksi juuri hänet murhan kohteeksi. Toisessa murhaa selvittelevässä jaksossa palaa ensimmäisen dekkarin rikoksen selvittäjänä toiminut ylikonstaapeli Hanhivaara kuvaan yhtä elämän kolhimana kuin ennenkin. Jossakin vaiheessa kirjan toiminta kuitenkin juuttuu paikoilleen, kuulusteluihin tulee turhaa viisastelua ja tyhjäkäyntiä, jolloin sävyjä viritellään väkinäisenkin tuntuisesti, mutta lopputulos on jälleen viiltävämpi kuin dekkareissa tavallisesti, etenkin kun Kirstilä malttaa jättää lukijan oman luovuuden varaan Hanhi-vaaran menetykseen sisältyvät sisäiset syöverit. Kirstilä on kyllä niin hyvä lajissaan, että hänellä olisi varaa luopua paikoittain turhasta tyylidiivailustakin, joka joskus hymähdyttää, joskus ärsyttää.