Kankkunen, Aira

Työmääräni Tutkimuskodissa kasvoi päivä päivältä. Polikliiniset potilaat täyttivät kaikki ne ajat, jotka päiväjärjestyksen mukaan näyttivät vapailta, kuten esim. vanhempien ja lasten ruokailut sekä ulkoiluajat. Polikliinisten potilaiden tutkimukset ja tutkimuskertomuksien kirjoittaminen oli tehtävä valmiiksi samalla kertaa. Sisällä olevien lasten päivittäiset tutkimuskertomukset jäivät iltatöiksi. Iltatöistä selvisin tavallisesti yhdeksän-kymmenen aikaan illalla. Työpäivät olivat pitkiä jo näinkin, mutta eivät ne tähän loppuneet. Kun lapset olivat autuaallisessa unessa, äidit istuivat eteishallin ruokapöydän ääressä keskustelemassa päivän tapahtumista ja muistakin ajankohtaisista aiheista. He tiesivät, että ennemmin tai myöhemmin tulisin heidän joukkoonsa – eteisaulassa olivat näet asuntomme ainoat WC:t! Ja tulinhan minä. Joku äideistä kysyi minulta jotakin sillä seurauksella, että otin paikan heidän joukossaan. Me pohjoisen asukkaat olemme päivisin hyvin varuillamme: emme puhele liikoja. Mutta illan hämärässä ja yön pimeydessä alamme keskustella asioista, joista on vaikea puhua. Eihän suotta sanota: Mitä illalla kymmenen jälkeen sanoo, sitä aamulla ennen kymmentä katuu. Jokaista ilta- ja yökeskustelua ei kuitenkaan tarvitse katua. Tutkimuskodissa pidetyt yölliset palaverit oli hoidettava niin, ettei niistä muodostunut mielipahaa. Monelle äidille nämä keskustelut olivat vaikeuksien purkamista ja lisäksi monelle ensimmäinen ja ehkäpä ainoa mahdollisuus puhua arkielämässä, joissa syyllisyyden painot olivat raskaimpia.