Uudistalon-perhe

Raikas tuuli Pohjolasta
käy ja metsä humisee,
korven rannas raiskiossa
niittuu raivaa uljas mies.

Risut tieltä singahtelee,
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.

Katseleevi lakeutta
jäljissänsä nuori mies,
toivo hänen kasvoilt loistaa,
toivo niitost tulevast.

Niin hän seisoo ilon katseel:
metso korves kotkottaa,
tuliluikkuns kuusen juurelt
ottaa mies ja korpeen käy.

Hetken päästä metsän kohdust
kaikuu tuima paukaus,
korvest astuu ampuniekka
koirasmetso saaliina.

Taasen työhönsä hän käypi,
kirves vilkuu raivaes,
kirves vilkuu, metsä mäikyy,
uusi niittu laajenee.

Pohjolasta tuuli pauhaa,
kesän taivas kirkas on,
heljä aurinkoinen ehtii
puolipäivän korkuuteen.

Silloin kuuluu soma laulu
kanervaiselt kankahalt;
kenen onpi lempee ääni?
Kuka nummel helottaa?

Miehen oma nuori vaimo,
avionsa armahin,
nainen keltakiharainen
kultanummel laulelee.

Miksi käypi nainen tännen,
korven rantaan raiskioon?
Evästä hän miehellensä
huivis valkeassa tuo.

Rakentaa hän päivällisen
ystävällens nurmelle;
mätäs onpi miehen pöytä;
mieluisa on atrians.

Istuu nainen miehens vieres
imehtien saalista,
metsän poikaa, jonka luoti
kaatoi kuusest korkeast

Mutta mies hän kertoileevi,
kuinka ennen lapsena
tässä karjas käydessänsä
taloa hän rakensi.

Missä seisoi asuinhuone,
missä talli, ometto,
kuinka naapurien kanssa
raja-aidoist riideltiin.

Kuinka kurja emäntäinen
isännältä löylyy sai,
kosk ei miesten työstä tulles
valmis ollut atria.

Tätä kuulteleevi nainen
ilonaurun helinäl;
ruusut hänen poskil hohtaa,
katsantonsa liekehtii.

Mutta koska atriansa
päättänyt on uljas mies,
emäntänsä pöydän korjaa,
tähteet huiviin valkeaan.

Lähtee taasen nuori nainen
kotihinsa kulkemaan;
huuheleevi kankahalla,
kultanummel laulelee.

Mutta mies hän työhöns käyvi:
vesat maasta temmataan,
juuret räikyy, kannot nousee,
kaikki siirtyy röykkiöön.

Niin hän toivon katsannolla
työskentelee ahkerast
korven rannas raiskiossa;
hiki otsalt helmeilee.

Tuuli pohjan tuntureilta
taistelosta lepoon käy,
heljä aurinkoinen seisoo
lännen kultakynnyksel.

Miesi työnsä vihdoin päättää,
kirveens iskee kantohon,
katseleevi lakeutta,
viheltelee veisuans.

Viheltelee veisuansa,
uutta niittuu katsellen
korven rannas himmeässä,
kesäpäivän nukkues.

Kuuluu silloin juhlallinen
kirkonkellon helähdys,
lakkiansa nostaa miesi,
kotihinsa astelee.

Tuliluikku kainalossans,
metsän saalis laukussans,
olallansa tuima kirves,
niin hän kotihinsa käy.

Häntä vartoo kotonansa
vaimo nuori toimeljas,
rakennellen ehtoollista
päähän pöydän honkasen.

Vartoo häntä aatto-illan
lehditetty laattia,
lepopäivä rauhallinen
naisen armaan huomassa.

Onnen myyri on se miesi,
kellä oma tanner on,
ystäväinen vieressänsä,
povel kalliin synnyinmaan.