Myrsky (toisinto)

Tyyppi

runot
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Kirjallisuudenlaji

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Kieli

Tekstinäyte

Merta aavaa haaksi viiltää, tarkoittaen
kotisatamata kohden, johtamana
lujan, vakaan perämiehen käsivarren.

Kannel, jota ei nyt kallistele laine,
laivan herra käyskelee ja miehistönsä
äänetönnä seisoo, seisoo tähtäellen
nähdäksensä kotorannan siniviivaa.

Sillä kiertellyt on laiva kauka-meril
kolmen kesän, kolmen talven vaihdellessa.

Mutta vitkon retki joutuu, väki Ahden
lepoon käynyt on ja aurinkoinen vaipuu
alas läntehen ja pilvikehtoon nukkuu.

Yö on tullut; pilvi etelästä nousee
pimeä ja tuuli täyttää purjeen kohdun;
leimahtelee pilven alla, ukon nuolet
ristiin sinkoileevat, jymy synkee kuuluu;
meren aalto, aina heräymään virkku,
kuohuen jo nousee vasten haaksen laitaa.

Pian tuuli hirmumyrskyksi on käynyt;
valtasessa kaares, ulettuen kauvas
idäst läntehen, päin karkaa ukkospilvi
tulen iskulla ja pauhinalla;
pyrskien ja kihisten kuin louhikärmeet
kiiriskelee aallot laivan ympärillä,
kuiskain miehen korvaan kuolon kylmää kieltä.

Laivurin nyt ääni mahtavasti kaikuu
pimeydes yli haaksen kannen;
kiivetäänpä, kiskotaanpa; hurja telme;
mastois narina ja purjehissa pauke,
pauke kuni sodan seka-ammunnossa.

Mutta yhä riehuu korkeus ja syvyys.

Tulen leimahtaissa näet hurjan laineen
laivan kyljelt maston huippuun ammahtavan,
sieltä alas lankevan taas raskahasti;
tulen leimahtaissa näet miesten kasvot
kelmehinä kajastavan, vääntäminä
epäilyksen kolkon, näet synkeen varjon
asettuvan heidän silmiensä
ympärille; sillä kuolo heitä uhkaa.

Mutta ääni uljaan laivurin taas kaikuu
voimallisest, käskien ja lohduttaen,
virittäen kerranvielä toivon liekin
miehistönsä poveen sanoil mahtavilla.

Kiintyy vielä kerran miehen hammasrivi,
jännittyy viel kerran hänen käsivartens;
kiivetäänpä, kiskotaanpa; hurja telme;
mastois narina ja purjehissa pauke.

Toki purjeet viimein, kokoonkäärittyinä,
vaikenevat, vitkommin jo kumartelee
haaksi kohden kylmää, pohjatonta hautaa.

Mutta syvyys alat huokaa, korkuus pauhaa
rankasatehena vettä ammentaen
meren kohtuun, joka nousee, vaipuu.

Kohisee ja kuohuu pieksemänä myrskyn.

Vielä haaksi, ehkä mastoil riisutuilla,
kotkana päin kiitää nopeasti:
keularaa'allansa tempoellen aaltoo.

Keula hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
ylös korkuuteen ja loiskunalla taasen
alas lankee, kantta vahtosena valaa.

Viimein toki asettuvi hurja myrsky,
aalto masentuva maininkina kiirii,
pilvet ilman rantohiin pois pakeneevat,
taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
myhäellen niinkuin isä lapsillensa.

Ilo, riemu haaksen kannelta nyt kuuluu,
koska ihastuen kaikkein silmät huomaa
kotosataman; se aukasee jo helmans
heidän etehensä pohjosessa tuolla.

Jopa laivansa kuin tiellä ilmaisella
sisään kiirehtii sen lemmekkäistä porteist.

Vuori oikealla seisoo, vuoren harjul
männyt punertaen aamun hohtees hymyy,
vuori vasemmalla seisoo, vuoren harjul
männyt hymyy, aamun hymisevä tuuli
hengittäävi männistössä; mutta salmi
vuorten keskelt kotosatamahan johtaa,
pitkin salmee laiva kulkee toivon maahan.

Näkyy niitut, näkyy lainehtivat pellot,
kylä kaunis näkyy; mutta kauemmaspa
vielä aukeneevi kohtu isäin maasta:
katso tuolla, harmaat tunturit ja metsät
pilviks raukeneevat pohjan taivahalla.

Mutta laskettu on ankkuri jo laivan
ja päin rantaa vene kohinalla soutaa
ystävien luoksi.

Seisoopa jo siellä joukko, ilosesti tervehtien miehii
venosessa, joka laiturille laskee,
tuossa lapsi ilon kirkunalla rientää
isäns sylihin ja tuossa vaimo miehens,
tuossa taasen nuori, ihanainen impi,
kainoudest punertavil poskil,
kohden urheata kultastansa hiipii.

Ihana on kohtaamisen hetki,
ilon kyyneleitä vuodatetaan viljan.

Siitä riemuten he käyvät halki niitun
tuoksuvan ja halki armahimman pellon,
kohden kotokylän kunnasta he käyvät.

Haaksen miehet, yötä menneet muistellessaan,
katsahtaavat vielä kerran kohden merta:
kirkas tyyneys ja pyhä rauha siellä.

Siitä kohden pohjaa koivuin lomast
kaukasuuteen manteren he katsahtaavat,
tuonne, jossa lemmekkäästi yhteen käyvät
metsän sinertävät tutkaimet ja taivas
ja kuin ihmeellises tarinojen maassa,
ihanahan himmeyteen aatos eksyy,
koska kodon ilma koivistossa tummas
hiljaa leikitselee miehen kiharissa.

Autuas on hetki meren sankareille,
merelle he katsahtaavat, meri hymyy,
katsahtaavat pohjaan, maa ja taivas hymyy;
ja tän aamun kutsuuvat he onnen aamuks,
myrskyn menneen kutsuuvat he onnen myrskyks.

Osana julkaisua

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

4

Kieli

Julkaisuhistoriaan liittyvät lisätiedot

Runon Myrsky toisinto.