Matka

Esko Raento on kuudennessa kirjassaan lähtenyt etsimään uutta, avarampia yhteyksiä ja laajempaa näkemystä. Suunta on juuri sellainen joka minua lukijana kiinnostaa, ja siksi olen pahoillani siitä että hän ei mielestäni ole täysin onnistunut. Hänen tämänkertainen nuori miehensä on kahden tiedostavan ja osallistuvan, käyttääkseni tahallani näitä hiukan vanhahtavilta (suotta) maistuvia sanoja, vaikuttajan piirissä mutta ei itse pysty tekemään ratkaisuja: toisaalla on akateemisen uran lupaukset hylännyt isä, toisaalla nuori tyttöystävä, jotka molemmat tavallaan vetoavat häneen mutta joista ei kuitenkaan ole tiennäyttäjiksi. Isä luopuu elämästä, tyttö pojasta. Yhtäällä ovat vielä äiti ja hänen teknokraattis-porvarillinen miesystävänsä, joiden maailma on pojalle etäisempi – romaanin loppu tuntuu kuitenkin viittaavan siihen, että eräänlainen sopeutuminen on kuitenkin hänen ratkaisunsa. Kapinalliset kulkevat liian kaukana. – Matkan pulmana tuntuu olevan se, että Raento on luottanut liikaa monisivuisiin monologeihin, joissa kolme keskeistä henkilöä tekee perinpohjaisesti tiliä katsomuksistaan: menetelmä on teknisesti raskas eikä auta hahmottamaan ihmissuhteita. Se palvelee enemmän asenteiden esittelyä kuin niiden ristivaikutusten analysointia.