Taponen, Jaana

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Esa Taponen / Karisto

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Ammatti

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Elämäkertatietoa

Syntynyt Joensuussa

Asuinpaikka: Espoo vuodesta 1973

Perhesuhteet: Naimisissa, kolme lasta

Ura:
Yo-markkinointimerkonomi, tradenomi

Markkinoinnin eri tehtävät eri yrityksissä

Äänikirjatuottaja vuodesta 2003

Tekstinäyte

Susanna tuijotti itseään väsyneesti lipaston päällä olevasta himmeästä, reunoiltaan hopeiseksi muuttuneesta peilistä. Suolavesi oli käkertänyt hänen hiuksensa tiukkaan kiharaan ja hänen kasvonsa olivat tummat. Susanna kumartui lähemmäs hämmästelemään rusketuksensa pehmeää väriä, joka ei kuitenkaan peittänyt väsyneitä silmiä ja tummia silmänaluksia.

Hänen poskensakin näyttivät olevan riutuneesti kuopalla. Olikohan mahakin? Susanna nousi varpailleen nähdäkseen itsestään enemmän, mutta ei onnistunut. Hän haroi kuitenkin sormillaan takkuiset hiukset ojennukseen ja solmi niistä löysän palmikon niskaan.

Susanna kietaisi huovan ympärilleen mökin viileyttä vastaan ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen.

- Tervepä taas, hän lausahti ironisesti valurautaiselle ystävälleen ja muisteli edellistä tulentekosessiotaan. Hän lappasi muutaman puun ja risun tulipesään ja työnsi toiveikkaana palavan tikun halon juureen. Hän oli polttanut jo kaikki sanomalehdet, joten ilman sytykkeitä oli siis pärjättävä.

Pieni tulenlieska nuoli armollisesti kalikan pohjaa, mutta saavutti pian Susannan sormet. Ähkäisten hän pudotti tikun tulipesän pohjalle ja katsoi masentuneena, kuinka se paloi iloisesti loppuun. Hiipui hetken ja sammui sitten kokonaan. Susanna puhahti vihaisesti, mutta muisti samassa, kuinka Rönnebacka oli veistänyt puukolla halosta pieniä lastuja, joiden avulla oli saanut tulen syttymään ja roihuamaan.

Susanna tarttui siis lujalla otteella puukkoon, valitsi pienimmän näkemänsä kalikan, tuki sen vahvasti palleaansa vasten ja upotti terän puun pehmeään pintaan ja veisti itsestään poispäin.

[Väärä varustus. Karisto 2008, s. 139-140]