Kaima

Jhumpa Lahirin (s. 1967) esikoisromaani Kaima (Tammi 2005, suom. Kersti Juva) kertoo Bostonissa asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja heidän yrityksistään sopeutua uuteen kotimaahan ja vieraaseen kulttuuriin. Tarina kerrotaan perheen pojan näkökulmasta alkaen hänen syntymästään vuonna 1968 ja päättyen vuoteen 2000. Vanhemmat ovat nimenneet poikansa Gogoliksi isän lempikirjailijan mukaan. Poika ei voi sietää nimeään, mutta hän ei tiedä että Gogolin Päällystakki-kirja on aikanaan pelastanut isänsä hengen. Poika kipuilee intialaisen kulttuuritaustansa ja perheensä arvojen kanssa läpi nuoruuden ja aikuisuuden. Hän ei osaa olla samaan aikaan amerikkalainen ja intialainen. Kirsi Reinikka kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan, että ”Kaima on todella hyvä kirja: hiljaisena virtaavaa proosaa, jonka vahvuus on bengalilaiskulttuurin eksotiikassa ja sen luomassa kontrastissa amerikkalaiseen keskiluokkaiseen elämäntapaan. Lahiri tekee siirtolaisuuden arjesta terävänäköisiä ja tarkkoja havaintoja, ja toteutus on kaunokirjallisesti tyylipuhdas.”

”Sen vähän perusteella mitä hän tietää venäläisistä kirjailijoista, hän ei voi käsittää, miksi hänen vanhempansa ovat valinneet hänelle kaikkein omituisimman kaiman. Leo tai Anton, niiden kanssa olisi voinut elää. Alexander lyhennettynä Alexiksi olisi ollut hänelle sanomattomasti mieluisampi. Mutta Gogol kuulostaa hänen korvissaan naurettavalta, se on vailla arvokkuutta ja painoa.”