Min dikt

Elmer Diktoniuksen (1896-1961) esikoisteos Min dikt (Bokförlaget Lyrik 1921) ilmestyi 100 vuotta sitten loppukesästä 1921. Aforismeista ja muutamasta runosta koostuva teos on suomenruotsalaisen modernistisen ja kokeilevan runouden tärkeitä avauksia 1920-luvulla. Gunnar Björling ja Rabbe Enckell julkaisivat esikoisensa vasta sen jälkeen vuosina 1922 ja 1923. Teos ilmestyi suomeksi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin nimellä Runoni (Tammi 1972, suom. Arvo Turtiainen).

Min dikt –teoksen syntyhistoria on mielenkiitoinen, sillä sen taustalla vaikutti Diktoniuksen ja Otto Wille Kuusisen ystävyys. Diktonius oli opettanut vuodesta 1915 lähtien Kuusiselle musiikin teoriaa ja miehet olivat ystävystyneet. Sisällissodan jälkeen maanpakolaisena Ruotsiin muuttanut Kuusinen oli saanut Diktoniukselta käsikirjoitusnipun runoja ja aforismeja, jolle Kuusinen antoi nimeksi Min dikt. Tukholmasta Kuusinen löysi käsikirjoitukselle kustantajan, pienen sosialistisen Lyrik-kustantamon. Painettuja kirjoja päätyi myös Suomeen, mutta vain harvat saivat sen käsiinsä. Kaikki teoksen lukeneet olivat kuitenkin vaikuttuneita, myös monet ruotsalaiset runoilijat.

Diktoniuksen aforismit ja runot hyödyntävät arkista ja yksilöllistä kieltä perinteisen ylevän runokielen sijasta. Teoksen keskeisenä aiheena ovat taiteilijan rooliin ja taiteen yhteiskunnalliseen merkitykseen liittyvät pohdinnat, mutta olennaista on myös työväenluokka ja vallankumous. Terävän pilkan kohteina hänellä on erityisesti porvarillinen hienostelu. Jörn Donner kirjoittaa teoksesta Diktonius – elämä (Otava 2007, suom. Raija Mattila): ”Kannattaa huomata, että nämä ajatukset painettiin Ruotsissa. En tiedä, mitä niistä olisi seurannut Suomessa, mutta ilmapiiri valkoisessa Suomessa ei ollut otollinen tällaisille tulevaisuudennäyille.”

"Suuri taide ei "tunnelmoi" - se repii kappaleiksi.
Jokainen todellinen taideteos on aurankärki.

Yhtä vähän kuin kavahdamme lääkäriä koska
hänen on pakko käsitellä märkiviä ruttopaiseita,
yhtä vähän meillä on aihetta inhota taiteilijoita jotka
puuttuvat elämän sairausoireisiin ja paljastavat sen
inhottavia haavoja.

Herkimmät ja tunteellisimmat luovat useimmiten
kovinta ja häikäilemättömintä taidetta.
Heitä ei pidä tuomita siitä.
Nykyisen yhteiskunnan kirous on vääntää kaikki
paradokseiksi."