Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja

Luigi Pirandellon (1867-1936) teatteri-ilmaisua uudistaneen näytelmän Kuusi osaa etsimässä tekijäänsä ensiesityksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Absurdia metateatteria edustaneen näytelmän ensi-ilta Roomassa vuonna 1921 vihastutti yleisöä ja aiheutti pienoisen kulttuuriskandaalin. Alkuhämmennyksen jälkeen näytelmästä tuli kuitenkin erittäin suosittu ja sitä esitettiin Suomessakin; hämmentävästi jo vuonna 1925. Sisilialainen Pirandello oli tuolloin jo pitkän ja monipuolisen uran tehnyt kirjailija, jonka tuotannon ydintä olivat näytelmien rinnalla erityisesti novellit. Leena Rantanen on koonnut ja suomentanut Pirandellon novelleista hienon kokoelman Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Like 2007, suom. Leena Rantanen). Rantanen on poiminut kokoelman novellit Pirandellon suuruudenhullusta ja keskenjääneestä kokonaisuudesta Novelle per un anno (Novelleja vuodeksi), jonka oli tarkoitus sisältää yksi novelli vuoden jokaiselle päivälle.

Pirandellon sisilialaisen kotikylän ihmiset ja maaseudun elämänmeno olivat hänelle rakas ja loppumattoman rikas aiheiden lähde. Hän kuvasi heidän kauttaan oman nopeasti muuttuvan aikakautensa kakofoniaa usein absurdin humoristisesti. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Novellit ovat yhtä armottomia kuin Sisilian luonto. Novellien yhdeksi keskeiseksi teemaksi paljastuu elämisen petos. Se suistaa päähenkilöiden arjen raiteiltaan ja sinkoaa heidät keskelle hetkeä, jona illuusiot tai väärät luulot luhistuvat ja he jäävät elämän kaatuvien kulissien alle.”

”Olisiko mahdollista, että olen kasvanut näin suureksi ja silti jäänyt lapseksi tekemättä koskaan mitään? Ehkä olen tehnyt työtä unessa, en tiedä miten. Mutta työtä olen varmasti tehnyt aina ja paljon, paljon. Sitä paitsi kaikki näyttävät tietävän sen, sillä monet kääntyvät katsomaan minua ja jotkut tervehtivät, vaikka en heitä tunne. Minuako he tervehtivät, ihmettelin ensin ja katsoin ympärilleni ja taakseni. Olisivatko he erehtyneet? Mutta ei, minua he todella tervehtivät. Taistelen kiusaantuneena turhamaisuutta vastaan, jolla en kuitenkaan onnistu pettämään itseäni, ja jatkan matkaani kuin leijuen, mutta vaivautuneena syystä joka, tunnustan kyllä, on peräti mitätön: en ole varma, onko ylläni oleva puku todella minun, ja niin minussa herää epäilys, että ihmiset tervehtivät pukua eikä minua. Joka tapauksessa minulla ei ole muuta pukua mukanani.”