John Lennon panee omiaan

John Lennonin (1940-1980) nonsense-juttujen kokoelma John Lennon panee omiaan (Otava 1964, suom. Anselm Hollo) ilmestyi beatlemanian hurjimmassa vaiheessa huhtikuussa 1964. Kokoelma koostui lyhyistä absurdeista tarinoista, piirroksista ja runoista. Lennon oli aloittanut karikatyyrien piirtämisen ja koomisten tarinoiden kirjoittamisen jo lapsena, mutta taidot karttuivat Liverpool Collage of Art –taidekoulussa. Siellä hän tutustui tuoreisiin taidesuuntauksiin ja beat-runouteen. Samoista piireistä nousivat myöhemmin Mersey Sound –runoliikkeen edustajat Adrian Henri (1932-2000), Roger McGough (s. 1937) ja Brian Patten (s. 1946).  Lennonin juttuja julkaistiin jo varhain kolumneina liverpoolilaisessa Mersey Beat –lehdessä.

John Lennon panee omiaan perustuu englannin kielen nyansseihin ja sanaleikkeihin, joita on vaikea ellei mahdotonta kääntää muille kielille. Anselm Hollon suomennos on kuitenkin harvinaisen onnistunut. Sitä pidetäänkin suomennoskirjallisuuden klassikkona, joka tavoittaa Lennonin anarkistisen nonsensen hienolla tavalla. Lennon tölvii teoksessaan erityisesti auktoriteetteja ja brittiläisen luokkayhteiskunnan naurettavuuksia, mutta ottaa aineksia myös omasta elämästään. Lennonin traumaattisen vaikea suhde omaan isään ja äitiin välittyvät teksteistä, kuten myös The Beatlesin menestyksen absurdius. John Lennon panee omiaan sai paljon positiivista huomiota vakavasti otettavilta kriitikoilta, jotka kiittivät erityisesti sen kielellistä rikkautta. Teos kiinnitti taidepiirien huomion ja osoitti, että populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välinen raja ei ole niin selkeä kuin oli aina ajateltu.

”Frank katsoi pöytää tuskin uskaltaen katsoa pöytää.
”Mä inhoan tota pöytää”, hän sanoi, ”saasanan vanha pöytä mun talossa.” Sitten hän katsoi kelloa. ”Perkeleen kello mun talossa”, sanoi Frank, sillä tiedätteks se oli sen talo. Vähän ajan kuluttua hänen silmänsä sattui hänen ikioman äitinsä tuoliin. ”En tykkää tosta tuolista sitten vähääkään”, hän sanoi. ”Kato nyt tota rujua, ihan lijainen ja pasjainen. Miten mun nyt pitäis hoioitaa kaikkea tätä ruskaista rämöä. Muta mä oon muta kuin orja tässä mirjussa, ja kaikki ihmiset nauraa ja härnää mua koko maailman nähden. Miten mä voi tätä kestämättä? Miten? Eikö mulla sitten oo omaa elämää vai täytyykö mun aina jynssätä ja hoivailla tätä saasanan vanhaa taloa kun kuuluu mulle?” Frank meni vanhan mykän äitinsä luo joka vielä eli hänen kansaan. ”Mitä sä naurat sä sebkin vanha saapas?”

(Ote tarinasta ”Onneton Frank”)