Anni Polvaa lukiessa

Teinityttönä luin hyllymetrillisen Anni Polvan romaaneja suuresti nauttien. Kirjat olivat pirteän romanttisia ja viihdyttäviä eikä niissä ollut muuta vikaa kuin se, että viimeinen sivu tuli kovin nopeasti vastaan. Tarttuessani vuosia myöhemmin kirjoihin uudestaan odotan mukavaa viihdetuokiota, mutta lukiessani huomaankin kulmien kurtistuvan ja rennon lukuasennon suoristuvan. Kriittinen Lukija tarrautuu kirjoihin tiukalla otteella ja sysää teinilukijan muistot romukoppaan. Aikansa puhistuaan Kriittinen Lukija alkaa sääliä roskiin heitettyjä lukumuistojaan ja päättää olla niin objektiivinen lukija kuin mahdollista (vaikkei objektiiviseen lukijaan uskokaan) ja pohtia ympärilleen kasaamiaan kirjoja vakavasti.

Miehet ja naiset kompastuvat toisiinsa, rakkauteen ja asenteisiin

Anni Polvan viihderomaanien sisältönä on pidetty kommelluksien värittämää rakkaustarinaa, jossa nuori neitonen valloittaa komean, hieman vastahakoisen miehen sanavalmiudellaan ja raikkaudellaan. Näinhän se meneekin. Sankarittaret ovat ehdottoman raittiita, korkeamoraalisia, meikkiä ja ylenmääräistä koristelua karttavia nuoria naisia, joiden korkein päämäärä on avioliitto – mutta ei tietenkään minkälaisen miehen kanssa tahansa. Jo ensimmäisessä romaanissaan Rakasta minua hiukan! –Kertomus työpalvelulomasta (1945) määritellään Polvan romaanien ihannemies:
 

”Lulu tunsi, ettei hän ollutkaan odottanut mieheltä mitään kesyä ja tavanomaista. Jos tämä olisi autellut ja selitellyt ja pyydellyt anteeksi, olisi hän menettänyt puolet ihanuudestaan. Juuri tuollainen miehen tulikin olla: itsekäs, itsepäinen, teräkselle kalahtava, niin ettei häntä noin vain taivuteltaisi.”
 

Kirjasta toiseen vaeltava Kriittinen Lukija löytää saman miestyypin liki jokaisesta lukemastaan Polvan romaanista, mutta hän näkee miehissä muutakin. Näissä on paljon tukahdutettua väkivaltaa, joka purkautuu esiin vihaisina sanoina, tönimisinä, naisen käsivarsiin puserrettuina mustelmina ja kilpakosijan leukaan lennätettyinä nyrkiniskuina. Teosten nuoret sankarittaret eivät näe kosijoittensa käyttäytymistä ongelmana itselleen ja odotetulle avioliitolle, vaan heille käytös on mustasukkaisuutta − ja siksi rakkautta. Mitä mustasukkaisempi, sitä rakastavampi. Kosintakaan ei ole kirjoissa ylen romanttinen tapahtuma, vaan mies ilmoittaa turhia kyselemättä valitsemalleen naiselle ottavansa tämän vaimokseen.

Naisen ja miehen eriarvoisuus on teoksissa selviö: miehet määräävät ja naiset alistuvat. Mustasukkaisuus on Polvan teoksissa miehille sopiva tunne, jota ei kyseenalaisteta edes sen saadessa aggressiivisia muotoja. Naisten mustasukkaisuus puolestaan näytetään naurettavana. Mustasukkainen nainen – varsinkin vanhempi nainen – kuvataan tiukkahuuliseksi vahtijaksi, joka on ympäristönsä jatkuvan pilkan kohde (esimerkiksi Rakkautta ja kaalintaimia –teoksen Jalmariaan vahtiva Saara). Asenteellisuus on kompastuttaa Kriittisen Lukijan alkuunsa, mutta muistaessaan kirjojen valtavan suosion ja nuoruutensa iloisen lukemisen hän päättää sisukkaasti jatkaa – vaikkei kykenekään samastumaan teosten reippaisiin sankarittariin. Onhan Polvan kirjoissa oltava hyvääkin!

Kun pitää mielessä kirjailijan pitkän uran – esikoisteos ilmestyi 1945 ja viimeinen romanttiseksi viihderomaaniksi katsottava Älähän änkee! ilmestyi 1981 – voi pohtia miten suomalaisen asenneilmaston muutokset näkyvät teoksissa. Polvan romaanit ovatkin sekoitus ajatonta viihderomaania ja teosten ilmestymisaikaa heijastavaa tapa- ja asennekulttuuria. Ja juuri tästä yhdistelmästä Kriittinen Lukija löytää uudelleen lukuilon. Kun teoksia alkaa lukea ohi pelkän rakkaustarinan, löytää niistä viehättävää ajan patinaa ja menneiden vuosikymmenten käytöskoodeja. Parhaimmillaan Polvan romaanit ovat kelpo viihdettä, joita Kriittinen Lukijakin lukee mieluusti. Hän löytää suosikkinsa kirjailijan alkupään tuotannosta, jossa maaseudun elämää kuvataan pinnallisesti mutta elävästi. Romaaneissa on aina kesä ja heinäpouta, hevonen kiidättää kirkkokiesejä tai kuljettaa viljasäkkejä myllylle. Isäntien ja emäntien, piikojen ja renkien parisuhdesotkut kuvaavat rakkauden moni-ilmeisyyttä ja värikkyyttä kirjasta toiseen liki samankaltaisena näyttäytyvän sankariparin taustalle.

Kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu

Polva onkin kautta romaaniensa asettanut kaupungin ja maaseudun vastakkain. Kaupunki ei kirjailijan romaaneissa syki samalla tavalla kuin maaseutu. Maaseutu näyttäytyy todellisena Suomi-idyllinä:

”Veikko kertoi maalaiskylän riennoista ja arkisesta elämästä siellä, ja Marja huomasi ajattelevansa, että elämä täällä taisi olla mukavampaa kuin hän oli tullut ajatelleeksikaan. Maaseudulla, jos missä, olisi ihanaa elää sen kanssa, jota rakasti. Maaseudun hiljaisuus ja maaseudun rauha, maaseudun kauneus ja arkiviikkojen raadannankin romanttisuus!” (Oletko sinäkin lemmensairas?, 1948.)

Urbaaneinkin romaani sisältää maaseudullisen pohjavireen. Sankaritar, yleisimmin kaupunkilaiskonttoristi, kohtaa maatalon pojan ja päätyy nuoreksi emännäksi tai kaupunkilaisten romanssi syttyy joko maaseudun rauhassa (Etsin miestä itselleni, 1957) tai maaseutuun vertautuvassa paikassa kuten vaikkapa siirtolapuutarhassa (Rakkautta ja kaalintaimia, 1961) tai Karhunkierroksella (Kumpi vei sydämeni, 1976). Maaseudun korostus, päähenkilöiden arkiset ammatit sekä kommelluksista ja räiskeestä huolimatta arkitasolla pysyttelevät romanssit ovat suomalaisen viihdekirjallisuuden peruskauraa. Samasta arjen läheisyydestä ovat nousseet myös Hilja Valtosen kirpeät romaanit sekä uudemman polven Kirsti Mannisen ja Tuija Lehtisen teokset.

Yllätyksiä tuotannossa

Mutta kirjailija myös yllättää Kriittisen Lukijan. Nyt lähden minä (1979) on kuin Polvan nuorien ja pirteiden naissankareiden elämän päivitys moni kymmenen vuotisen avioliiton jälkeen:

”Rahasta se oli hänelle aina narissut, häneltä kun kuulemma liukui omaisuus läpi sormien, mutta väkivaltainen se ei ollut. Ei muuten kuin sanoissaan. Eikä se juopotellutkaan. Mutta apua siitä ei kotona ollut koskaan ollut, ei edes kirpun vertaa, vaan hän oli saanut juosta kiireestä kiireeseen kuin päätön kana. Ja jos hän viipyi jossakin varttitunnin kauemmin kuin oli luvannut, niin voi sitä meteliä.”

Kommelluksien kuvailusta huolimatta teoksen yleistunnelma on pettynyt ja melko illuusioton. Kuusikymppinen päähenkilö Annamaija ottaa lomaa miehestään Volmarista, joka on alkanut etsiä eroottista piristystä kirjeenvaihtoilmoituksen avulla. Suorasukainen viittaus pariskunnan lopahtaneeseen seksielämään on kirjailijan tuotannossa harvinainen: ”Olet kylmä kuin kiville kiskottu ahven! mies oli tuhissut, kun leikki oli mennyt pieleen ties monennenko kerran.” 

Polvan romaaneissahan suudelma, joka vie suutelijoilta jalat alta ja näyttää kuun ja tähdet, on ollut rohkeinta eroottista kuvausta. Kadonnut intohimo ei kuitenkaan ole Annamaijan lähdön yksinomainen syy, vaan hän haluaa vihdoinkin löytää itsensä ja tehdä kaikkea sitä, mitä ei nuorena uskaltanut. Rakkaus ja perhe-elämä eivät olekaan antaneet täyttä tyydytystä, vaan irtiotto on tarpeen eläkeiän kynnyksellä. Kovin radikaaliin ratkaisuun Polva ei päädy. Aikansa ympäri Suomea seikkailtuaan Annamaija palaa takaisin huolestuneena odottaneen Volmarinsa luo, mutta puhtiaan ja realismiaan hän ei ole menettänyt:

"Nojaa, pian palaisivat vanhat tutut tavat, kyllä Annamaija sen tiesi, mutta oli suurenmoista kokea nuoruus vielä kerran uudelleen. Ja voisihan hän aina ottaa uuden loman, jos Volmari alkaisi... mutta tyst tällä kertaa. Hän ei halunnut ajatella mitään sellaista, tuntea vain miten mies piteli häntä kädestä, aivan kuin pelkäisi hänen suunnittelevan jo uutta karkumatkaa.”

Kriittinen Lukija paukauttaa kirjan kiinni ja sijoittaa sen vinon pinon päällimmäiseksi. Hän on valmis ojentamaan viihdekuningattaren viitan kirjailijalle takaisin, vaikka onkin ajatuksissaan vedellyt tämän teoksiin painavia reunahuomautuksia. Viihteellä on konventionsa ja kirjallisuus on usein oman aikansa heijastuma. Turhaa työtä ei Anni Polva suomalaisia naisia viihdyttäessään ole tehnyt. Hänen kirjansa ovat siirtyneet äideiltä tyttärille ja tyttärentyttärille. Kriittinen Lukija tietää, että moni nykyviihdyttäjä on polvansa lukenut – ja he ovat viihdekirjallisuuden asenneilmastoa myös tuulettaneet. Kriittinen Lukija on valmis poimimaan jokusen lukumuistonsa romukopasta ja päättää säästää pari kirjaa kesälomaansa varten.

(Esittely on julkaistu aiemmin vuosina 2007 ja 2009.)

- Tuija Lassila -
 

Teksti on julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.

Viimeksi päivitetty 1.8.2011

Lisätty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 29.9.2011