Monika Fagerholm

Monika Fagerholm, naiskuvaaja Suomenruotsalainen Monika Fagerholm on erikoistunut monipuoliseksi naiskuvaajaksi. Hänen kaksi ensimmäistä teostaan, kaksi novellikokoelmaa, Sham (1987) ja Patricia (1990) kertovat nuorten naisten elämästä, sen hetkellisyydestä. Novelleista puuttuu vielä jännitteinen kerronnan kaava, mutta ne innostavat löytöretkeilemään. Nämä luonnosmaiset ja älylliset katsaukset, kateissaolon ja poissaolon kuvaukset ovat alkusoittoa kahdelle romaanille. Läpimurtoromaanin Underbara kvinnor vid vatten (1994) (Ihanat naiset rannalla) tapahtumapaikkana on epämääräisen saaristomeren kesämökkiyhteisö muutamana 1960-luvun alkupuolen kesänä. Päähenkilöinä ovat nuoret kotiäidit, Rosa Ängel ja Isabella Sjöjungfru, joka on entinen huvipuiston merenneito. Havainnoivana kertojana hallitsee Isabellan pieni poika, Thomas, jonka ihaileva katse ei kuitenkaan paljasta kaikkea aikuisten maailman salaisuuksista. Kesäparatiisissa vallitsee tasavertaisuus: naapurukset ovat nousukasmainen Ängelin perhe, keskiluokkaiset Sjöjungfrut ja vaatimattomat Johanssonit. Talvella perheet eivät kohtaa, vaan tätäkin teosta leimaa hetkellisyys, idyllin hetki ennen traagista loppua, syksyä ja 1970-lukua. Myrskyn edellä on aina tyyntä. Ihanat naiset löytyvät naistenlehtien kuvista ja tarinoista. He ilmaisevat itseään asioiden ja esineiden kautta. Uimarannalla on tärkeintä olla hyvännäköinen. Naisten esikuvina ovat Elizabeth Taylor ja Jacqueline Kennedy cocktail-pukuineen. Vaikka Fagerholm kuvaa perinteisellä tavalla kauniita naisia, kauneudestaan huolimatta heillä on silmissään pistävä katse.

Ihanat naiset ovat samaan aikaan haavoittuvaisia ja levottoman hyökkääviä, vaikka heillä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta kehittää itseään opiskelemalla tai muuten tiedostaa asemaansa. Rosa ja Isabella ovat naisten myyttisiä tarinoita, enkeleitä ja merenneitoja, joilta lopulta löytyy sekä hampaat että karvat. Romaani sisältää myös rituaalisia elementtejä. Rouvat istuvat aina katselemassa sitä samaa kaitafilmiä Ängelien kotona tai valokuvaamassa rantaelämää. Matkaradio soi ja vesisuksilla pääsee lujaa. Tekniset uutuudet nousevat rituaalisen narsismin tukijoiksi. Romaanin aihe käsitellään johdonmukaisesti ja tarkasti. Kerrontaa leimaa kuvallisuus ja metatekstuaalisuus. Tämä melodramaattinen teos sisältää hienoja efektejä ja viehättävän glamour-tunnelman. Diva (1998) (Diiva) on edellistä selvästi rajumpi romaani. Fagerholm on luonut tyttönaisen, joka on ihmisutopia. Diiva on 13-vuotias kävelevä älypommi, kaunotar ja yli-ihmislapsi. Hän on sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa, ei pyydä keneltäkään mitään, sillä hän ottaa sen, mikä hänelle kuuluu. Diivan ajatusmaailmassa yhdistyvät luontevasti Friedrich Nietszche ja X-men-sarjakuvan supersankaritar Phoenix Marvel Girl. Hänellä on myös selkeä suhde ympäröivään maailmaan. Tämän voimakkaan diivailijan kautta kirjailija haluaa selvästi kyseenalaistaa anorektisen ja pornografisen naiskuvan.

Romaanin miljöönä on 1970-luvun Helsingin lähiöt. Siinä ei kuitenkaan tehdä sosiologisia havaintoja aikakaudesta, vaan Diiva käy koulua ja rakentaa suhteitaan tyttö- ja poikaystävään, naimisissa olevaan miesopettajaan, perheeseensä. Hän näkee ihmiset mustavalkoisesti joko älykkäinä tai tyhminä. Tämän päiväkirjaa pitävän Peppi Pitkätossun rinnalla kulkee tätä kommentoiva kertoja. Romaani onkin kuin kirja päiväkirjasta, joten sillä on kaksi erillistä kertojaa. Rinnakkaistarinana on myös toisenlainen tyttö, Jeanne d'Arc, joka tekee polttoitsemurhan puhelinkopissa. Päiväkirjamainen tajunnanvirta ja jahkailu näkyvät selkeänä romaanin rakenteessa. Johtoaiheet kertautuvat jatkuvasti. Siinä on myös paljon kirjallisia keinoja, jotka ilmaisevat tehokkaasti päähenkilön tunteita ja unelmia keksittynä todellisuutena. Todellisuus ja kuvitelmat limittyvät vankasti toisiinsa. Kirjan sävy on toisaalta humoristinen, toisaalta se on kuolemanvakava, provosoivakin. Nuorisokieli on tietoisesti uutta. Fagerholm on myöntänyt halunsa rakentaa jotain vastaavaa kuin mitä J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa edustaa kielellisesti. Diivalla on paljon omia sanoja samoin kuin Holden Caulfieldillä on oma kielensä. Romaani on vahvasti subjektiivinen pikkuvanhan tytön totuuden kuvaus. Se on samalla myös kehityskertomus kohti aikuisuutta, mikä tuo teoksen lähemmäksi perinteistä tyttökirjaa, josta se kuitenkin selvästi erottuu poikkeuksellisen erikoisena. Fagerholmin tuotantoa voisi nimittää ennen kaikkea kokonaisvaltaiseksi ja vapautuneeksi. Hän rikkoo perinteisiä muotoja ja tekee maailmoita, joissa kaikki on mahdollista.
 

Pia Hyttinen - Viimeksi päivitetty 11.6.2009

Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.1.2013