Maria Peura

Kirjailijaesittely
12.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

"Toivon, että kukaan ei enää koskaan kysy, miksi kirjoitan rankoista aiheista. Kauhistelu on ärsyttävää. Tärkeää on miten aiheita tutkii." Näin sanoo kirjailija Maria Peura Kaupunkilehti Vartissa viime lokakuussa vähän ennen kirjamessuja. Olin kuuntelemassa kirjamessuilla kolmen nuoren naiskirjailijan (Sofi Oksanen, Anna Maria Mäki, Maria Peura) haastattelutilaisuutta ja koko haastattelutilaisuus käsitteli juuri tätä aihetta. Kaikki kolme naista olivat kirjoittaneet viimeisimmät kirjansa aiheista, jotka mielletään vaikeiksi ja rankoiksi, ahdistaviksikin: mielenterveysongelmista, itsemurhasta, seksuaalisista vähemmistöistä, lapsuuden ja nuoruuden perhehelveteistä, yleisestä ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Kirjailijat vastailivat haastattelussa kärsivällisesti kysymyksiin ja ajattelin, ettei aina helppoa ole kirjailijoillakaan.

Maria Peuran toisessa romaanissa on paljon muutakin sisältöä kuin rankka aihe. Vai voisiko ajatella, että kirjailijan tarkoitus ei alunperinkään ollut kirjoittaa kirjaa vain "rankasta aiheesta". Minun mielestäni Valon reunalla on kirja nuorista ihmisistä ja heidän kasvukivuistaan pohjoisen pienessä kylässä lähes arktisissa olosuhteissa. Perhehelvettejä on kuvattu kirjallisuudessa pilvin pimein niin kaupunki- kuin maaseutumiljöössäkin, vaikka koskettava ja raju kirjan kuvaus olikin.

Puberteetti-ikäiset nuoret etsivät omaa sisintään leikittelemällä viinan, seksin ja kuoleman kanssa. Joidenkin kohdalla leikki on totisinta totta. Kuoleman rinnalla kulkee myös väkevä rakkaus. Luonto luo taikaa tarinan ylle tulvivana jokena ja kaamoksena. Romaanin ihmisetkin pulppuavat yli äyräittensä.

Mutta aivan kuten Maria Peuran esikoisromaanissa On rakkautes ääretön tässäkin kirjassa on kaari. Tuska loppuu aikanaan. Ahdingosta on ulospääsy. Esikoiskirjassa insestin kokenut pikkutyttö pelastuu. Valon reunalla romaanin päähenkilö Ristiina hyppää junan sisälle, ei junan alle, ja matkustaa pahasta pois. Kirjailija kertoo käsittelevänsä vaikeita asioita romaaneissaan pienentääkseen varjoja ja lisätäkseen valon määrää omassa elämässään. Rankan tarinan lukeminen voi olla lukijallekin puhdistava prosessi.

Maria Peuran kieltä ja ilmaisukykyä voi vain ihailla. Se on intensiivistä ja voimakasta. Kirjailija kertoo hiovansa tekstiä täydellisyyteen asti. Yksikään lause ei saa olla vääränlainen. "Minulle kirjoittaminen on hengittämistä", sanoo Maria Peura.

"Sodan aikana kylä oli poltettu maan tasalle, mutta Ruuhijärvi oli unohtunut. Kunnon tietä ei silloin vielä ollut ja sotilailla oli kiire. Heillä ei ollut aikaa eksyä korpeen. Siksi mummon talossa on vieläkin suuri pirtti ja enon makuualusta uuninpankolla. Isä remontoi suvun kartanon joentörmällä. Muutimme siihen, kun ajatukseni olivat jo muuttuneet kuvista lauseiksi. Kun osasin sanoa:
- Mie olen Ristiina ja mieki joskus kuolen.
Suonissa virtasi vahva veri, se sai posket hehkumaan. Veri virtasi mielen halki, jakoi sen kahtia."

(Valon reunalla, 2005)

Esittely on aikaisemmin ilmestynyt vuonna 2006.

- Satu Vähämaa -

 

Viimeksi päivitetty 3.7.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 12.10.2011