Hellevi Salminen - Lempeän suorasanaisesti erilaisuudesta

Teema
17.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Mutta Kaaro ravisti surullisena päätään ja ajatteli, että se, mitä nyt tapahtui, oli sittenkin vain unta ja uni katkeaisi pian ja sitten hän olisi taas se toinen Kaaro. Kaaro kyttyräselkä änkyttäjä kampurajalka. Ja lisäksi ne vielä luulivat, että hän oli tyhmä. Useimmat luulivat. Nelli ei luullut niin, eikä Porkkala, eikä varmaan isäkään, mutta muut. Tyhmä hän ei ollut. (Pikku Sammakkoprinssi, 1996)

Nykynuorisolle ja lapsille riittää luettavaa, ja mitä erilaisimpia aiheita ja lajityyppejä on tarjolla.  Kirjastojen hyllyt notkuvat jännitystä, fantasiaa, nuortenkirjoja, lastenkirjoja, kirjoja juuri lukemaan oppineille, satukirjoja, runoja, eläinkirjoja, kummituskirjoja…ja se on hienoa! Toisin oli vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa omassa kotikirjastossani, jonka lasten- ja nuortenkirjaosasto oli vain muutaman hyllyrivin mittainen. Kirjastoautossakin tuntui vain olevan niitä Neiti etsiviä ja Ursuloita. Ihan sujuvasti minäkään en uskaltanut harhailla aikuisten hyllyille etsimään sopivaa luettavaa enkä tietenkään uskaltanut kysyä.

Kuitenkin jo tuolloin lasten- ja nuortenosaston hyllyllä oli tarjolla kymmenkunta Hellevi Salmisen nuortenkirjaa, ja kun nyt lähellä keski-ikää luen näitä kirjoja, ne tuntuvat edelleen hämmentävän ajankohtaisilta. Ajat muuttuvat, ihmiset loppujen lopuksi eivät kovinkaan paljon. Yhteensä Hellevi Salminen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta, pääasiassa lasten- ja nuorten kirjoja.

Hellevi Salminen (syntynyt 1941) aloitti kirjailijan uransa vuonna 1962 teoksella Baby, joka kertoo 15-vuotiaan tytön henkisistä kasvukivuista. Kirjailija oli itsekin vasta 19-vuotias kirjaa kirjoittaessaan, joten sisällön uskottavuus teki kirjasta kestosuosikin vuosikausiksi. Myöhemminkin Salmisen romaanien päähenkilö on ollut sulkeutunut, herkkä tyttö (Paperisiili, 1967 ja Sanovat Allisoniksi, 1972) mutta myös pojat ja urheilu (Aikalisä, 1980 ja Jerry, 1988) sekä siviilipalvelus (Sivari, 1984) ovat saaneet luontevan kuvauksensa. Kirjailija ei ole vältellyt vaikeitakaan aiheita vaan on nostanut kirjoissaan esille erilaiset perheongelmat, hyvinvoinnin keskellä rehottavan pahoinvoinnin, avioeron, kuoleman, sairauden, perheväkivallan, armeijasta kieltäytymisen, homoseksuaalisuuden, kehitysvammaisuuden ja uskonnon.

Viimeisimmissä nuortenkirjoissaan kirjailija on käsitellyt uskontoa ja erityisesti ortodoksista uskontoa. Romaanissa Käppyrä, 1991 rippikouluikäinen Sara pähkäilee pitäisikö noudattaa äidin ortodoksista uskoa vai mennä kavereiden kanssa luterilaiselle rippikoululeirille. Kirjoissa Niin mieletön ikävä, 1995 ja Siipiä vailleenkeli, 2000 käsitellään nuoren naisen elämäntapavalintaa. Päähenkilö, Katja, huomaa ensimmäisenä yliopisto-opiskeluvuotenaan olevansa rauhaton ja tyytymätön kaikkialla muualla paitsi kirkossa ja valitsee keskiluokkaisen ura- ja perhe-elämän sijaan elämän ortodoksisessa Lintulan nunnaluostarissa. Helposti ja ristiriidoitta tämä ei tapahdu, ja Katja tulee huomaamaan, ettei ihmisyyden ja elämän negatiivisilta puolilta luostarissakaan säästy. Hellevi Salmisen kirjat saavat usein sysäyksen jostakin todellisesta tapahtumasta tai ihmisestä. Näissä kahdessa kirjassa on käytetty apuna oikeasti Lintulan nunnaluostarissa elävän sisar Kristodulin päiväkirjoja.  Hellevi Salminen toimi Ortodoksiviesti-lehden toimittajana seitsemän vuotta aina vuoteen 2006 asti.

Lastenkirja Pikku sammakkoprinssi, 1996 kertoo pienestä kehitysvammaisesta pojasta, joka mielikuvitusystävänsä Milkakuu-lehmän avulla oppii sekä itsevarmuutta että lukemaan ja kirjoittamaan lääkärien ennustuksista huolimatta. Pikku sammakkoprinssi voitti Topelius-palkinnon 1997. Yhteistä kaikille Salmisen kirjoille on realistisuus, suorasukaisuus ja rehellisyys mutta myös ymmärrys ja tuomitsemattomuus. Nuoria lukijoita ei aliarvioida siirappisilla patenttiratkaisuilla jos toisaalta negatiivisudella ei mässäillä. Toisaalta kerronta on kodikasta ja lempeää - ja tavallisuuskin on ihan hyväksyttävää.

Viimeisin Hellevi Salmisen kirja on vuonna 2007 ilmestynyt lastenkirja Tinjankeinukesä. Siinä käsitellään vanhemman vakavaa sairastumista ja miten se pieneen mutta jo asioita ymmärtävään lapseen vaikuttaa. Kirjassa asiat ilmaistaan niiden oikeilla nimillä: äiti ei saa solumyrkkyä eikä hiukset lähde mutta sädehoitoa syöpään äiti saa ja on kovin väsynyt. Kuolemanpelkoa käsitellään. Kuitenkin kirja on vahvasti lastenkirja ja lapsille kirjoitettu, ja siinä on paljon lohdullisia elementtejä. Kirjan kohtauksissa on usein havaittavissa surua, jossa on ilon pilkahdus tai iloa, jossa näkyy haikeuden säie, aitoa elämän tragikomediaa. Muita teemoja kirjassa ovat yksinhuoltajuus, sukupolvien väliset kimurantit suhteet, vanheneminen, venäläisyys ja maahanmuuttajat sekä erilaisuus. Eikä vähäisin teema suinkaan ole välittäminen ja rakkaus: elämässä sattuu ja tapahtuu pelottavia asioita, mutta kun ympärillä on huolehtivia ihmisiä ja runsaasti rakkautta, voi sittenkin olla turvallisin mielin.

- Satu Vähämaa -

 

Viimeksi päivitetty 6.11.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 17.10.2011