Sanojen ajan arkiston aarteita 2 – Paul-Erik Haataja

”Huhtikuu oli pian lopullaan. Viikonvaihteessa oli ollut pääsiäinen – tänä vuonna se oli ollut poikkeuksellisen myöhään. Ilma tuoksui raikkaalta ja keskellä kaupunkiakin siinä oli selittämätön vivahdus keväästä; vuodenajan olisi pystynyt tunnistamaan pelkästään haistelemalla. - -  He olivat tulleet Laivurinrinteelle. Jostakin Johanneksenkirkon takaa lähti liikkeelle auto rajusti kaasuttaen ja Viiskulman tolpalla seisoi vapaa taksi moottori käyden. Muuten oli lähes hiljaista: vain kaupungin vaimea, epämääräinen kohina ja naisen piikkikorkoisten kenkien napsahtelu katuun.” (Hyrrä, 1986)

Paul-Erik Haataja on ehdottomasti suomalaisen dekkarin kärkinimiä. Lajityypillisesti hänet voisi lukea pohjoismaisen dekkarin kirjoittajiin. Siis, jos sellaisesta lajityypistä yleensä voidaan puhua. Tärkeää ei ole vain rikokset ja niiden ratkaisut, vaan mukaan tulee voimakas yhteiskunnallisuus ja moraaliset pohdinnat. Haataja ottaa kantaa jatkuvasti ajan ilmiöihin, luonnonsuojeluun, rasismiin, lamaan ja sen vaikutuksiin. Romaaneissa on erinomainen psykologinen kuvaus ja eri henkilöiden näkökulmat on luotu uskottavasti. Henkilöhahmot ovat todentuntuisia, usein onnettomia ja oman elämänsä sotkuissa, eivät välttämättä pahoja. Glamour on kaukana uhrien elämästä, samoin rikollisten. Eikä muistuta poliisin työkään sitä TV:stä tuttua pyssysankarimäiskintää.

Romaanit ovat myös voimakkaasti sidoksissa paikkaan; pääasiassa Helsinkiin, sen kaduille ja kaupunginosiin. Ympäristön kuvaajana Haataja on niin tarkka, että katujen tunnelman ja tuoksut voi kirjasta melkein aistia. Siksi Helsinkiä tuntevalle lukijalle kirjat ovat erityisen nautittavia.

Haatajan teokset ovat nimenomaan poliisiromaaneja, jotka kuvaavat hyvin poliisin työskentelytapoja ja poliisin arkea. Dekkareissa ei ole vain yhtä ainoaa päähenkilöä, vaan tiimi, jonka jäsenet tulevat kirjojen myötä tutuiksi. Komisario Tammelin johtaa tätä Helsingin poliisin rikostutkijoiden ryhmää. Vaikka hän on ryhmän keulahahmo ja siinä mielessä päähenkilö, ovat muutkin tutkijat tärkeässä osassa. Tammelinin tiimi tutkii useita rikoksia yhtä aikaa ja näkökulmaa vaihdellaan kerronnassa eri tutkijoiden ja muiden henkilöiden välillä.

Haataja debytoi 1984 romaanilla Nuori, kaunis ja kuollut. Esikoisdekkaria pidettiin erittäin lupaavana ja kirjallista kypsyyttä osoittavana teoksena. Ja esikoisen jälkeen Haatajan tahti on ollut kova, melkeinpä kirja per vuosi. 1990-luvun puolen välin jälkeen tahti on hidastunut ja hänen viimeisin, kolmastoista romaaninsa Urakan loppu ilmestyi vuonna 2005. Tähän väliin mahtuu monta erinomaista dekkaria, joissa Haatajan keskeisiksi aiheiksi nousevat syrjäytyminen sekä katkeruus ja kosto. Myös tässä teokset muistuttavat muita pohjoismaisia dekkareita. Varsinkin Vaarojen mailla (vuodelta 2000) nostaa mieleeni Håkan Nesserin Komisario ja hiljaisuus -teoksen (1997, suom. 2003). Molemmissa liikutaan syrjäseuduilla ja metsässä. Luonto saa ihmiseen verrattuna valtavat mittasuhteet. Vastassa on myös sisäänpäin lämpiävä pieni kyläyhteisö, joka vaikenee kuin muuri. Sinne ei ulkopuolisella tutkijalla ole asiaa. Vaarojen mailla onkin ihmiskuvaukseltaan ja psykologisilta tasoiltaan sekä myös luontokuvaukseltaan Haatajan romaanien parhaimmistoa. Suosittelen!

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

- Laura Pitkonen –

Viimeksi päivitetty 9.6.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 28.10.2011