Hannu Raittila

Kirjailijaesittely
28.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Kaikki muutkin alkoivat nyt pohtia kuinka maailman ihmiset saataisiin Inarinjärven jäälle. Rantamäki sanoi sen olevan vaativa operaatio, joka edellyttäisi huippuluokan logistista osaamista. Sen he kaikki totesivat olevan maailman kärkitasoa Suomessa. He alkoivat laskea mikä määrä teitä ja kuljetuskalustoa tarvittaisiin ja miten suuri osa kalustosta pitäisi irrottaa varsinaisesta ihmisten kuljetuksesta huoltokuljetuksiin, jotta kuljetuskolonnien poltto- ja voiteluaineiden tarve voitaisiin taata ja kuljetettavat ihmiset ruokkia. Koska kalustoa rikkoutuisi ja se vaatisi määräaikaishuoltoa, piti perustaa kenttähuoltamoita ja -korjaamoja kaikkialle matkan varrelle. Tarvikkeille ja polttoaineille piti perustaa etukäteen välivarastoja ja terminaaleja, koska operaatio piti pystyä toteuttamaan nopeasti. Inarinjärveähän peitti kantava jääkansi vain osan vuotta. Kysyin olivatko miehet huomioineet sitä, että maailman ihmiset koostuivat eri kansoista ja roduista, joista toiset olivat toisiaan kohtaan hyvinkin vihamielisiä. Kuljetussuunnitelman piti ottaa sekin huomioon, että keskenään vihaa pitävät ihmiset, kuten armeenit ja gruusialaiset eivät joutuisi aivan vierekkäin Inarinjärven jäälle. Minusta oli jo aivan sama mitä puhuin siinä rähisevien japanilaisten keskellä. Miehet sanoivat, että tätä he tosiaankaan eivät olisi osanneet ottaa huomioon. Maailma oli mennyt niin monimutkaiseksi, että eri alojen asiantuntijoista oli koottava yhä laajempia työryhmiä suunnittelemaan sitä miten maailmassa piti elää. Minunkin sosiologian tietoni näkyivät olevan tarpeen sellaisessakin hommassa kuin maailman ihmisten Inariin kuskaamisessa. (”Vuorelle nousu” novellikokoelmasta Pakosarja, 1993)

Hannu Raittila tuntuu olevan äärimmäisen kiinnostunut tekniikasta ja nimenomaan logistiikasta. Tämä on näkyvissä jo Raittilan ensimmäisessä novellikokoelmassa Pakosarja (1993). Muutenkin Raittilan tuotannosta tutut teemat ovat jo esillä: jollakin tapaa irralliset ihmiset - pääasiassa aina miehet - ovat keskenään jossakin vieraassa tilanteessa esimerkiksi sodassa, autossa tai tuntemattomassa kaupungissa. He miettivät, miten kaikki toimii, miten ihmiset ja tavarat saadaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan – ja toimimaan moitteettomasti.

Raittila kuvaa ihmisiä poikkeavassa tilanteessa, pois arkipäivästä. Laajassa novellissa ”Jylhäkallion ylpeys” (Miesvahvuus, 1999) kuvauksen kohteena on radio- ja lehtitoimittajista koottu miesjoukko kuvitteellisissa sotaharjoituksissa. Ei minulta mitään puutu (1998) kuvaa kooltaan valtavia lestadiolaisten suviseuroja ja Canal Grandessa (2001) seurataan suomalaista asiantuntijajoukkoa Venetsiassa yrityksenään pelastaa historiallinen kaupunki vajoamasta veteen. Atlantis (2003) taas kuvaa suuruudenhullua miljonääriä, joka on palkannut erinäisen joukon ihmisiä perustamaan teemapuistoa veden alle vajonneen kylän paikalle. Kolmen edellä mainitun romaanin sarjaa onkin kutsuttu vesi-trilogiaksi. Vesa Karosen romaanikritiikin mukaan (Helsingin Sanomat 26.8.2001) Canal Grande on Raittilan edellisen Ei minulta mitään puutu -romaanin rinnakkaisteos. Siinä vajosi lestadiolaisleiri saviliejuun, Canal Grandessa vajoaa kokonainen kaupunki. Atlantis jatkaa samaa teemaa, nyt yrityksenä on nostaa pinnalle vajonnut kaupunki.

Raittilan tyyli on mielenkiintoinen: hän kirjoittaa kuin kaikki olisi totta, kuitenkin kysymys on fiktiosta - tietenkin. Tämä on ärsyttänyt joitakin lukijoita ja ainakin kriitikkoja. Raittilaa kritisoitiin Canal Grandesta siitä, että hän kirjoittaa Venetsiasta, kuin tuntisi sen kuin omat taskunsa, vaikkei hän ei ole vieraillut siellä koskaan kuutta tuntia kauempaa. Muutenkin Raittila kääntää tutut asiat nurin päin. Parodiaa, ironiaa ja sekaannuksia on runsaasti ja niitä korostaa Raittilan moniääninen kerrontatekniikka. Äänessä ovat vuorotellen eri kertojat ja tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Samalla korostuu se, miten saman asian voi kertoa ja ymmärtää monella eri tavalla.

Ennen kirjailijaksi ryhtymistä Raittila toimi YLEn kuukausipalkkaisena käsikirjoittajana ja hän on kirjoittanut yli 200 kuunnelmaa. Finlandia-palkinnon hän sai vuonna 2001 romaanistaan Canal Grande.

(Esittely on julkaisu aiemmin vuonna 2005.)

- Laura Pitkonen -

 

Viimeksi päivitetty 16.6.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 28.10.2011