Jouni Tossavainen - ”syvässä asuu hurja kieli”

Kirjailijaesittely
14.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Otsikko on lainaus kuopiolaisen Jouni Tossavaisen runokokoelmasta Kerro (2007) ja siinä kiteytyy käsitykseni kirjailijan tuotannosta. Tossavainen leikkii kielen konventioilla, heittäytyy huimapäisesti uuteen ilmaisuun, kokeilee ja luo uutta. Hän yllättää lukijansa, haastaa tämän ajatukset ja tavan lähestyä kieltä lukemisen kautta. Lukiessani olen ymmälläni, ihmettelen kirja kädessä miksi vietän aikaani sohvan kulmassa seurassani kirjailija, jonka tuotanto hämmentää ja välillä häiritsee minua, jonka lauseita joudun lukemaan uudestaan ja uudestaan. Käännän sivua, yhtäkkiä luulen ymmärtäväni kaiken, luen uuden runon tai romaanin sivun ja hämmennyn jälleen. Lopulta kuitenkin, teos teokselta, kirjailija onnistuu rentouttamaan lukijansa, houkuttelemaan teostensa maailmaan, antautumaan tekstille. Hyväksymään sen, että voi ymmärtää osan lukemastaan jollain salaisella tunteen tasolla, vaikkei osaisi ymmärtämistään sanallistaa.

”pienestä kurkusta kokonainen kohina”

Kerro on haasteellinen kokoelma. Äännerunosta inspiraationsa hakeva teos etsii mahdollisuutta ilmaista lintujen ajatuksia ja kieltä:

”voi miten te värisette tiputte kuin räystäät tammerkosken varrelta voi piipusta tulee yhä savua yhäti kaverit/ lentää autot tuuttaa alati tämä on paras paikka väri sen värit niin päin kuin olla voi puolukka suklaata kerma/ mustikkaa sitruunassa vaniljaa tuuli puiden yllä tuli pyrstön alla tuli tuuli tilulii nouse nuotiltasi ole oktaavi ota/ vaari oksaltaan mummo tämä lintu leipoo korville kakkua auringonsiemeniä kilon voissa värisen värit”

Rivit kulkevat leveiden sivujen poikki kuin vanhanaikaiset puhelinlangat, tekstin tauotus noudattaa omalakista rytmiä. Runot kulkevat läpi teoksen ilman sivunumeroita, virtaavat ajassa ja mielessä, ilmassa kuvitteellisten puhelinlankojen välissä. Päällisin puolin säkeet, ja säkeitä ne eivät perinteisessä mielessä ehkä olekaan, rakentuvat mielivaltaisesti, mutta se on vain silmän tai korvan lumetta. Uudenlainen runon rytmi on vain hyväksyttävä (ääneen lukeminen auttaa) ja silloin kesken pitkien rivien lukijan eteen avautuu häikäisevän kauniita ja koskettavia sanaryppäitä ja säepareja:

”kasvojen sisään yhtä äänekkäästi ihmisessä puhuvat kuvat kaikki ne teokset/ joiden olosta ei ole tietoa eikä ole olet kuullut siellä ne löytyvät vaikka et näe”

Kerro-kokoelmasta on dramatisoitu kolmelle äänelle äänirunoteos Kerro (partituuri) (2007), jossa alkuperäisen kokoelman runot ovat säkeellisessä ja siten helpommin lähestyttävässä muodossa. Teoksessa Poetry slamin Suomeen tuonut kirjailija määrittelee äänirunouden seuraavasti: ”Äänirunous on erityinen tapa saattaa ihmisen tai koneen puhe ja ruumis yhteen niin, että ääni astuu kieleen ja löytää sieltä sen mahdollisuuden, joka runous voi olla kuultuna. Näin ollen äänirunous on puhuvan ruumiin korvia hivelevää materiaalisuutta.”

”Vasta rupisten arpien aikaan mies kuoriutuu”

Ilmaisullisesti helpompiakin kokoelmia kirjailijan tuotannossa toki on. Niissä minua puhuttelee usein säkeen ja tunteen herkkyys sekä omapäinen huumori, tapa katsella asioita myös itseironian läpi. Kaikki hyvin. Tekstiviestit Kuopio – New York (2001) on kaunis kokoelma kaipuusta, ikävästä ja rakkaudesta, joita käsitellään meren yli singahtavien ”tekstiviestien” välityksellä: ”Ikävä, kaipaus/ yksinäisyys/ kaikki aina rakas/ on suloisia/ joita en lähetä/ Nyt on pakko/ On puu pystyssä/ eikä neulasia missään”.

Arboreta (1995) puolestaan laajenee kotisaunasta, haikutuvasta, Amerikan vuorille ja molemmissa paikoissa näkyy menneiden polvien vaikutus. Haikutuvan lauteilla istutaan läheisten kanssa rinnan ja sen räppänästä aukeaa näkymä metsään, maailmaan ja runoon (’Tuomi kukkii’):

         Karhun aika, ronkuvat
                joutsenet.
         Nainen riisuu turkkinsa
                saunan penkille,
         valkeus pukee häntä
                mies miettii, asettelee
         harvat loimensa
                pinon päälle – jää siinä
         lapsillekin tilaa tulla.
                Niin laulavat
         hiljaa löylylinnut
                kirkkaassa mustassa,
         hetken vielä se aika, valkea
                vanha aika.

Kokoelman lopussa runon puhuja on Mainessa ja kiipeää Henry Thoreaun jäljissä Katahdin-vuorelle (’Katahdin – mountain greatest mountain 15.-16.10.1994’):

         ---
         Puut suojelevat, vielä
         valkoinen mies hullu mies,
         huohottaa vuori isoin vuori.
         Muinaisten polvien ja sormien sijat
         ohjaavat mutkiani. Ilman valkoisia merkkejä
         ja rautakoukkuja en enää selviä,
         luu on pehmeä kiveen ja tuuleen verrattuna.
         Jättiläisen rappusilla huokaisen,
                   mikä maallinen
         kuluu kauemmin kuin kallion kolot. ---

 
”Paperin ihme, miten se tuoksui siniseltä savelta”

Runokoelmien ohessa Jouni Tossavainen on kirjoittanut myös proosaa: neljä romaania – Koirastähti (1996), Vihtapaavo (1999), Euroopan omistajat (2004), Eskimobaari (2006) – sekä novellikokoelman Lentävä C (1994) ja kertomuksista koostuvan urheilukirjan Kylmä maraton (2002). Tossavaisen runoilijan ote on kuitenkin niin vahva, että lyriikasta kielellisen voimansa lainaava tyyli tunkeutuu myös proosaan.

Esimerkkinä käy runonlaulaja Paavo Korhosta kuvaava romaani Vihtapaavo, joka saa osan lausepoljennostaan savosta – romaani on alun perin kirjoitettu savoksi ja vasta sen jälkeen käännetty suomeksi. Savon murre, tai kieli jos niin halutaan, luo teoksen virkkeisiin pitkää ja kaarteilevaa poljentoa, joka keinuttaa lukijaansa, mutta ei päästä häntä helpolla. Romaanissa on keskeisessä osassa yksi kirjailijan tuotannon läpi kulkevista teemoista: runous, runoilijuus, runon luominen. Tossavainen on kuvannut runon kirjoittamista monissa runoissaan ja Vihtapaavossa aihetta lähestytään vuosina 1775-1840 eläneen runonlaulajan kautta. Suullisen ja kirjoitetun runon erot, miten kirjoitettu sana kahlitsee ilmaisua, onko suullista perinnettä luova ja eteenpäin siirtävä erilainen, vähempi?, runoilija kuin kynällään runon paperille määrämittaan jähmettävä tekijä – kaikkea tätä Vihtapaavossa pohditaan:

”Parhaimmillani minä sanon laskevani laulujani meloessa taikka niityllä, jos niittotahdin kellona on Otava ja kukon virret viisarina. Suolla myös tarttuu tarkkaan silmään kielen maku ja tosi narttulemu. Isosti isot asiat, lystit leikitellen. En ota Kultalasta mallia, tai jos otan, teen oman mallin parhaimpiini. Loppusointu ja runomitta kuuluvat taiteen koneenomaiseen puoleen, todisti myös herra sihteeri Viipurista.

      Paras lienee pauloja paeta, riimin kovia kahleita joihin muinoin joutomunkki kurjat veisunsa kuritti, lorut pahat palmikoi. Eipä näitä tavuja nähnyt ennen, kuulleet kunnon lauluveikot.” (S. 184.)

Lukijansa palkitseva romaani avaa kiinnostavia näkökulmia Kalevalan kokoamisen aikaan ja siihen perinteeseen, josta suomalainen taideruno myös on kasvanut.

Runokokoelma Liiketoimintasuunnitelma (2004) lähestyy runoa bisneksen tekemisen kautta – vaikka näin yksinkertaisesta jutusta kokoelmassa ei tietenkään pelkästään ole kyse – ja sen rinnalle, rinnakkaisteokseksi kirjailija on kirjoittanut romaanin Euroopan omistajat (2004), veijariromaanin yhtiökumppani-ystävyksistä, joista yksi kuin kumarruksena ja linkkinä aiempaan on nimeltään Paavo Korhonen.

”minä haravoin suorissa riveissä kuusia”

Ja lopulta lintujen kielen, runonlaulajien ja tekstiviestien jälkeen kirjailijasta ei näillä riveillä voi päästää irti ennen kuin mainitaan puut, kaikenlaiset ja -lajiset, mutta ennen kaikkea kuuset. Jouni Tossavaisen teokset liikkuvat laajalla alalla: Suomessa, Virossa, Komissa, Ruotsissa, Euroopassa ja Amerikassa. Aina hänen mukanaan kulkevat puut, joiden juuret työntyvät tekstiin kuin tekstiin monimuotoisina symboleina. Pyhät puut, saunapuut, metsät, joita hakataan ja suojellaan, joita ymmärretään ja käytetään väärin, jotka tuovat suojan ja luovat identiteetille kasvualustaa, ovat kirjailijan tuotannossa mukana sellaisella voimalla, ettei toista samanlaista suomalaisesta kirjallisuudesta löydy. Laani. Valitut puurunot 1985-1998 (1998) ja tekijän mustavalkoisin valokuvin kuvittama Kuusikirja (2008) esittelevät kattavasti kirjailijan tuotannon keskeisimmän ytimen – puurunot.

- Tuija Lassila -

Viimeksi päivitetty 9.2.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011