Runoja haluaville – Merja Virolainen

Jo katseesi saa lampeni juovuksiin

Kirjailija-kääntäjä Merja Virolainen (s. 1962) on paitsi tarkka ja taitava myös nautittavan notkea sanankäyttäjä. Hän riimittelee, leikkii ja assosioi estottomasti, mutta löytää tarvittaessa myös pidättäytyvämmät, hiljaiset sävyt. Virolainen on avannut naiseuden, seksuaalisuuden ja halun kysymyksiä neljässä runoteoksessaan ja yhdessä lyhytproosakokoelmassaan teeskentelemättömällä, vastakohtia risteyttävällä ja historiatietoisella otteella. Virolaisen runoissa kontrastit ja paradoksit kaihertavat ja liikuttavat, yhdistävät ja erottavat. Lyyrisyys yhdistyy groteskiin, pyhä alhaiseen. Runoilija ei epäröi ottaa käyttöönsä kaikkia kielen rekistereitä.

Erot esiin

rakkaus valaisi sisimpäni,
sokaisi säälin -
sen käskystä kun nauttii,
nauttii armotta.

(kokoelmasta Tervapeili)

Merja Virolainen debytoi vuonna 1990 runokokoelmalla Hellyyttäsi taitat gardenian. Teos esittelee tuoreen, älykkään aistillisen naisäänen, joka antaa tunnustusta historian ja mytologian naisille. Rohkeissa, suorapuheisissa roolirunoissa kohdataan omapäiset naishahmot Christine de Pisasta Kirkeen, Penelopeen ja Nausikaan.

Runoilijan toinen kokoelma jatkaa esikoisen feministisessä, avoimen eroottisessa hengessä. Tervapeili (1995) juhlii ruumiin tietoa ja sukupuolieron logiikkaa. Tervapeilin maagisissa runoissa on paitsi viiltävää tarkkuutta myös huikeaa näkemyksellisyyttä. Virolainen ei tyydy kirjoittamaan yhteen, lukittuun merkitykseen.

Talvi se tuoksuu ruusussa niin ihanasti:
en ilman erojamme osaa kirjoittaa,
sinua en kaipaa,
vaan ilman kaipausta
kadotan ääneni.

Niin hyväilyssä kuolema ja yksinäisyys
synnyttivät totuuden,
vaan sekin valahti olkapäältä
että saisin mitä on.
En kaipaa pieniä valojasi:
kannat niitä kuin kilpiä.

(kokoelmasta Tervapeili)

Vuonna 2000 ilmestynyt Pilvet peittävät sisäänsä pilvet on aiempia kokoelmia sumeampi ja väsyneempi, mutta sisältää sekin useita kirkkaita, syviä oivalluksia. Rakkaus ja kuolema, kaunis ja kauhea asettuvat runoissa rinnakkain, mutta eivät koskaan sulaudu toisiinsa. Uudet aiheet ja näkökulmat avaavat kipeitä mutta tärkeitä perhesuhteita ja vievät niin luontoon kuin kaupunkimiljööseenkin. Runoilija löytää jopa yöllisestä Kalliosta satua ja taikaa:

Pysäkille kyntää yöratikka
metsälauhan udussa,
ovet rämähtävät auki,
mäyrät, siilit, huiskahännät
hypähtävät mättäälle.
Metsän väki tulvii kirjastolta,
näädät, jänöjussit, metsot
lekuttavat kirkkopuiston varjoista.
Urut ratkeavat pauhuun,
rappaus lohkeilee ja pöllyää
yöperhosiksi taivaalle.
Pää nuokahtaa rintaan,
parrakas poika havahtuu unesta,   
ja kaksi sinipiikaa korjaa sammuneen
Flemarilla vartovaan veneeseen.

(runosta Karhupuisto)

Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä kokoelmassaan Olen tyttö, ihanaa! Virolainen palaa jälleen naiskysymyksen äärelle. Tyttöyden ”ihanuus” avautuu kokoelmassa kahdella tavalla, onhan naiseksi kasvaminen paitsi nautittavaa myös hankalaa. Lapsuuden hurmioitunut leikki ja kuvittelun vapaus vaihtuvat aikuisuuden varjoelämään, joka säröilee onnellisesti rakkauden mahdollistamien ydinkokemusten hetkillä. Tarinallinen, koskettava teos sai Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon.

Kaipuun viisaus

Ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta korostetaan meidän päivinämme monella tapaa. Haluun vapautumista pidetään jokaisen omana projektina, joka voi johtaa niin kärsimykseen kuin onneenkin. Ja jokaisenhan on määrä haluta, mutta vain tietyllä, ajanmukaisella tavalla. Ihmisvartalo puolestaan nähdään jatkuvan muutoksen ja muokkauksen paikkana, jossa ajan ihanteet kohtaavat. Halun taakse voi piiloutua, haluavaa voi esittää. Halua väärinkäytetään useammin kuin sille antaudutaan.

Virolaisen tuorein teos, Kontaktia halutaan (2007), on proosan ja runoilmaisun välillä tasapainoileva, kaipuun syövereitä pelottomasti kartoittava kokoelma. Häiritsevän suorasukainen ja vilpitön teos antaa äänen halun moninaisuudelle häpeämättä, ilman turhaa kainostelua tai syyllisyyttä.

Kontaktia halutaan jatkaa Virolaisen pohdintoja ihmisen halusta ja kaipuusta. Vaikka yhtymäkohtia aiempaan tuotantoon löytyykin, poikkeaa kokoelma Virolaisen aiemmista teoksista jo muotonsa puolesta. Teoksen alaotsikko nimeää tekstin lyhytproosaksi, mutta kokoelmaa on vaikea lokeroida joko proosaan tai runoon. Lukijaystävällistä tai ei, teoksen olemus lienee jätetty jokaisen lukijan itse avattavaksi.

Kontaktia halutaan koostuu sivun parin mittaisista, nimimerkin taakse piiloutuneiden kontaktinkipeiden ihmisten seuranhakuilmoituksista. Kokoelmasta tekee kiehtovan ja viisaan tapa, jolla se ottaa sisäänsä kaikki, niin naiset kuin miehet, rumat ja kauniit, heterot ja homot, kypsät ja kypsymättömät, niin pinnalliset kuin syvällisetkin kaipaajat. Jokaisella on yhtäläinen oikeus haluta.

- Niina Holm -
 

Viimeksi päivitetty 6.3.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011