Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Haastattelussa Timo Hännikäinen

Kirjailijaesittely
14.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Timo Hännikäinen (s. 1979) on ollut alkuvuoden kohutuimpia suomalaiskirjailijoita. Runoilijana kirjallisen uransa aloittanut Hännikäinen on aikamme terävimpiä esseemuodon hallitsijoita sekä arvostettu suomentaja, kirjallisuuskriitikko ja päätoimittaja. Seksinpuutteesta avomielisesti kertova esseekokoelma Ilman (Savukeidas, 2009) houkutteli tänä talvena valtamediat puoleensa. Erityisesti naispuoliset kolumnistit ja muut kynäniekat ovat ottaneet Hännikäisen kylmäävään syleilyynsä. Avomielisyydellä on Suomessa kova hintansa. Hännikäistä on nimitelty puutemieheksi, sovinistisiaksi, miespamfletistiksi ja ties miksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että hän ei ole ollut moksiskaan saamastaan ryöpytyksestä. Tästä ja vähän muustakin hän kertoo Sanojen ajan haastattelussa:

Viimeisin julkaisusi Ilman on herättänyt valtavaa huomiota medioissa. Erityisesti feministit ja nuorehkot naiset ovat olleet järkyttyneitä lausunnoistasi ja asiayhteydestään irrotetuista yksittäisistä lauseista. Olitko yllättynyt aggressiivisesta vastaanotosta?

”Olin toki tietoinen jo teosta kirjoittaessani, että se aiheuttaisi hälyä, mutta huomion nopeus ja laajuus yllättivät. Tietyistä asioista ei ole aikoihin voinut puhua aiheuttamatta joukkohysteriaa, ja sohaisin tarkoituksellisesti ampiaispesää kunnolla. Provosoitumiset ovat ymmärrettäviä ja sallittujakin, mutta ikävämpää on ollut se, että monet ovat tehneet johtopäätöksensä lehtiotsikoiden perusteella, kirjaa lukematta. Esimerkiksi paljon melua aiheuttanut bordellipalveluslausunto oli todellisuudessa kirjasta poimittu retorinen kysymys, jota en ollut edes tarkoittanut vakavasti otettavaksi ehdotukseksi. Mutta sillä tavoin media toimii. Suurimmaksi osaksi olen iloinen kirjan saamasta julkisuudesta. Se osoittaa, että kirjallisuudella on vielä kyky hätkähdyttää ja herättää debattia. Mieleen tulevat 60-luvun kirjasodat. Jos olisin kirjoittanut mukavan, haikean kuvauksen yksinäisyydestä, kirja olisi hautautunut unohduksiin. Sen sijaan päätin kirjoittaa aiheesta ilman itsesensuuria, raadollisimpiakaan puolia kätkemättä. Se herätti ihmiset, puolesta ja vastaan.”

Debytoit runoilijana harvinaisen nuorena, vain 23-vuotiaana. Missä vaiheessa tajusit, että sinusta tulee runoilija? Oliko muita uravaihtoehtoja mielessä?

”Aloin kirjoittaa tavoitteellisesti, siis julkaisumielessä, joskus lukioaikoinani, noin 16-17-vuotiaana. Kirjoitin silloin kaikenlaista, mutta melko nopeasti omimmaksi lajiksi vakiintui silloin lyriikka. Kun esikoiskokoelmani julkaistiin vuonna 2002, oli vielä epätavallista julkaista alle kolmekymppisenä. Sittemmin ollaan palattu enemmän 50-70-lukuja muistuttavaan tilanteeseen, eli debytantit voivat olla hyvinkin nuoria.”

Kirjoitat Ilman-teoksessa, että kirjoittelit kouluaikoinasi myös lauluja. Ketkä lauluntekijät tai sanoittajat ovat vaikuttaneet sinuun erityisesti? Arvostatko poplyriikkaa?

”Arvostan pop- ja rocklyriikkaa lajina. Minusta laululyriikasta on tullut eräänlainen ”turvapaikka” mitalliselle runoperinteelle, joka on kirjoitetusta runoudesta suureksi osaksi kadonnut. Ihmiset muistavat nykyään ulkoa laulunsanoituksia samalla tavalla kuin ennen muistettiin kokonaisia mitallisia runoja. Kirjoitettuun runouteen laululyriikkaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa, sillä ne toimivat eri tasoilla. Laulunteksti vaatii musiikin taustalleen eikä välttämättä näytä kovin erikoiselta paperille painettuna. Yksinkertaisuus on lauluntekstissä hyve, ja se kestää musiikin vuoksi paljon enemmän kliseitä kuin paperilta luettavaksi tarkoitettu runous. Kirjoitetussa runoudessa kielellinen vastus on kovempi. Minulle läheisiä lauluntekijöitä ovat olleet mm. Bob Dylan, Morrissey, Leonard Cohen, Neil Young ja Jarvis Cocker. Laululyriikan kirjoittamista en itse ole jatkanut kouluaikojen jälkeen.”

Runosi muistuttavat usein aforismeja. Hyödynnät runoissasi biologista termistöä ja eksakteja ilmauksia, joilla on yksiselitteinen merkitys. Miten määrittelisit oman runousoppisi?

”Olen siinä mielessä aika ”proosallinen” runoilija, että minulle runon perusyksikkö on lause eikä yksittäinen sana. Yritän kirjoittaa siten, että ilmaisu on mahdollisimman konkreettista ja abstrakti tai metafyysinen taso kohoaa siitä.”

Olet viimeisten vuosien aikana keskittynyt esseemuotoon. Kirjoitatko edelleen runoja?

”Esseemuoto viehättää minua oikeastaan samasta syystä kuin runouskin, samanaikaisen vapauden ja haastavuuden vuoksi. Esseessä melkein mikä tahansa on sallittua, mutta siinä on vaikea onnistua. Minulla on ollut pitkään uusi runokäsikirjoitus tekeillä, mutta esseemuoto vetää eniten puoleensa nykyään. Osittain se johtunee siitä, että kotimainen runous on valitettavasti lähtenyt samaan kelkkaan amerikkalaisen ja eurooppalaisen runouden kanssa: se on muuttunut eräänlaiseksi asiantuntijoiden harrastuskerhoksi. Nykyrunoilijat ovat kovin kiinnostuneita siitä, mitä kaikkea runomuodolla voi tehdä, mutteivät siitä mitä sillä voidaan ilmaista. Koska olen itse aina kokenut, että kirjoittaminen on myös ajatuksellista pohdintaa ja että sen avulla voidaan käsitellä merkittäviä eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, en pidä tätä tilannetta kovin vapauttavana. Esseen parissa tunnen olevani vapaampi käsittelemään kaikkia minua kiinnostavia aiheita kuin pääosin havaintoon perustuvassa runoudessa. Lisäksi minua kiinnostaa esseen lajityyppinä viime aikoina saama huomio kotimainen esseeperinne on aika lyhyt ja ohut, ja on innostavaa olla mukana kehittämässä sitä.”

Olet Kerberos-kultuurilehden perustajia ja päätoimittaja. Lehti on yksi Suomen vireimmistä ja terävimmistä kulttuurilehdistä. Miten määrittelisit lehden linjan? Oletteko suunnitelleet painattaa lehden vanhoja numeroita ja merkittävimpiä artikkeleita kirjamuodossa? Mistä Kerberoksen jutusta tai numerosta olet erityisen ylpeä?

”Kerberos pyrkii olemaan mahdollisimman tasokas ja laaja-alainen kirjallisuus- ja kulttuurilehti. Tarkoitan, että haluan julkaista siinä runojen ja novellien lisäksi laajoja ja perusteellisia haastatteluja, esseetyyppisiä kirjoituksia ja klassikkokäännöksiä. Kyseessä on siis pikemminkin lukemisto kuin perinteinen lehti. Jonkinlaisesta ”best of” –tyyppisestä valikoimasta Kerberoksen kirjoituksia on ollut välillä puhe, mutta hanke tuskin toteutuu aivan lähitulevaisuudessa. Monikin numero on saanut tuntemaan ylpeyttä sekä omastani että avustajien puolesta. Yksi juttuklassikko on ainakin Jarkko Laineen haastattelu numerossa 4/2002. Se oli ensimmäinen Laineen antama pitkä haastattelu sen jälkeen kun hän oli joutunut jättämään paikkansa Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja Parnasson päätoimittajana. Myös muutaman vuoden takainen käännöskirjallisuuden teemanumero oli onnistunut.”

Yksi kirjallisen tuotantosi päälinjoista ovat suomennokset. Ylivoimaisesti hämmentävin näistä on Savukeitaan kustantama Theodore Kaczynskin eli Unabomberin manifesti Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (Savukeidas, 2005). Kirja on joutunut Suomessakin hiljaisen sensuurin kynsiin. Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmissa sitä ei esimerkiksi ole, mutta kuuleman mukaan Jokelan ampujalla olisi ollut kirja hyllyssään.

Mitä mieltä olet tästä? Voiko kirjallinen teos olla yhteiskunnallisesti vaarallinen?

”Periaatteessa jokainen teksti on yhtä vaarallinen tai vaaraton kuin lukijansa. Charles Manson sai murhilleen innoitusta Beatlesin ”White Albumin” sanoituksista. Kaczynskin kirja on tulenarka pikemminkin väkivaltaisen syntyhistoriansa kuin asiasisältönsä puolesta. Toisin kuin joskus luullaan, manifestissa ei ole minkäänlaisia pomminteko- tai vallankumousohjeita, eikä siinä edes käsitellä poliittista väkivaltaa. Jokelan ampujan omat ajatukset muistuttivat enemmän sosiaalidarwinismia kuin Unabomberin filosofiaa.”

Esseekokoelmasi Taantumuksellisen uskontunnustus (Savukeidas, 2007) on viime vuosien raikkaimpia esseekokoelmia. Käsittelet siinä paljon elokuvaa, Ridley Scottin Alienia ja Michael Haneken tuotantoa. Oletko elokuvafriikki ja mitkä elokuvat ovat tehneet kovimman vaikutuksen sinuun?

”Olen parantumaton elokuvafriikki ja kirjoitan elokuvasta mielelläni. Pidän elokuvaa erityisen kiinnostavana taidemuotona, koska se yhdistää kuvataiteen, musiikin, kirjallisuuden ja teatterin. Mielestäni amerikkalaiset ja ranskalaiset ovat merkittävimmät elokuvantekijäkansat. Amerikkalaisessa elokuvassa olen mieltynyt 1970-luvun ohjaajien kuten Scorsesen ja Ciminon tuotantoon, ranskalaisessa elokuvassa kiehtoo eniten uusi aalto sekä Robert Bressonin tuotanto. Olen välillä pyöritellyt ideaa elokuva-aiheisesta esseekirjasta.”

Edellä mainittu kokoelma on konservatiivisen elämänasenteen puolustus. Näet traditioissa pelastuksen ja yksilökeskeisessä vapaudessa suuren ongelman. Uskonnosta periytyvät rajoitukset ja säännökset olisivat yksi hyvä ratkaisumalli liialliseen yksilökeskeisyyteen. Mitä mieltä olet Amerikan etelävaltioiden kristillisistä fundamentalisteista? Entä islamilaisista fundamentalisteista?

”Kaiken fundamentalismin ongelma on sama, eli se tarjoaa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Fundamentalistiset suuntaukset saavat kannatuspohjaa tilanteissa, joissa traditiot ja vanhat elämäntavat ovat järkkyneet. Ne luovat karkean yksinkertaisen mielikuvan hyvästä ja oikeasta elämästä ja julistavat paluuta siihen. Niinpä ne ovat pikemminkin yksilökeskeisen elämäntavan synnyttämä oire kuin todellinen vaihtoehto. USA:n kristillinen fundamentalismi kärsii ajatusvirheestä, jota käsittelin ”Taantumuksellisen uskontunnustuksessa”: uskotaan, että perinteiset kristilliset ja perhearvot ovat yhdistettävissä ultravapaaseen markkinatalouteen. Todellisuudessa nämä asiat ovat kuin öljy ja vesi, sillä juuri äärimmäinen vapaus ja kontrollin puute talouden alueella rikkoo yhteisöllisen elämäntavan. Taloustieteilijä Stephen Marglin on huomauttanut, että suuret vakuutusyhtiöt ja muut suuryritykset ovat ”ulkoistaneet” yhteisöjen keskinäisen avun ja siten hajauttaneet perinteisten yhteisöjen rakenteen. Islamilaisten fundamentalistien maailmankuva on taas olennaisilta osiltaan fasistinen, minkä vuoksi ihmettelen suuresti nykyvasemmiston heitä kohtaan osoittamaa sympatiaa.”

Viimeisimmässä Ilman –esseekokoelmassa käsittelet  nykypäivän parinmuodostuksen ja seksuaalisten suhteiden muodostumisen logiikkaa. Rinnastat sen liberaalin markkinatalouteen, jossa on yhä suurempi joukko häviäjiä ja pienevä joukko voittajia – alfauroksia ja –naaraita. Viimeisten kuukausien aikana on nähty, että talouselämässä tarvitaankin sääntelyä ja rajoituksia, markkinat eivät tuotakaan itsessään hyvää kaikelle kansalle. Talouselämän huipulla ahneus kasvaa eksponentiaalisessa varojen karttuessa. Päteekö sama logiikka seksuaalisen alueelle? Missä vaiheessa tulee raja vastaan? Millaista sääntelyä tarvitaan?

”Seksuaaliliberalismin kehityskulkuja on välillä vaikea ennustaa, sillä niihin vaikuttavat monet tekijät. Yksi muuttuja yhtälössä on tietenkin kaupallinen seksi, prostituutio ja porno. Kaupallinen seksi saattaa tulevaisuudessa korvata yhä enemmän perinteiset sukupuolisuhteet, sillä kestävän pariutumisen muodostuessa yhä hankalammaksi maksullisen seksin eri muodot ovat yhä suurempien ihmisjoukkojen ulottuvilla. Tämä tietenkin syventää yksinäistymiskehitystä, vaikkei suoraan aiheutakaan sitä. Sukupuolikäyttäytymisen sääntely on myös vielä paljon hankalampaa kuin talouden sääntely. Tähän mennessä paras sääntelymenetelmä on ollut yksiavioinen parisuhde. Sille perustuvassa kulttuurissa valtaosa ihmisistä löytää ainakin jonkinlaisen kumppanin. 60-luvun seksuaalinen vallankumous edisti suuresti yksinäistymistä hylätessään perheen ja yksiavioisuuden. Ainoa tapa muuttaa nykyistä tilannetta olisi laaja asennemuutos: toivon yksiavioisen ihanteen paluuta, nuoruuden ihannoimisen lopettamista sekä sitä, että miehet ja naiset pyrkisivät ymmärtämään toistensa seksuaalisia tarpeita paremmin.”

Teos on tyyliltään erittäin henkilökohtainen. Olet riisunut itsestäsi kaikki ismit ja kirjoitat puhtaasti omien kokemustesi pohjalta, ikään kuin ”ruumiin kielellä”. Voisi kuitenkin joistakin käsitejärjestelmistä löytyä vastaus teoksen esittämiin ongelmiin? Sivuat uskontoa vain lyhyesti. Mitä mieltä olet esimerkiksi herätysliikkeiden tai muslimien perheeseen ja avioliittoon liittyvistä käsityksistä?

”Uskonnon ja uskonnollisten auktoriteettien osuus perhe-elämän ja pariutumisen säätelyssä on suuri kaikissa maallistumattomissa järjestelmissä. Nykyaika on siinä mielessä historiallisesti poikkeuksellinen, että yksilön oletetaan löytävän kumppaninsa ja rakentavan liittonsa omin avuin, ilman esim. suvun tai uskonnollisen yhteisön tukea. Joissakin islamilaisissa maissa vallitsevaa miesten moniavioisuutta pidän ongelmallisena järjestelmänä, sillä se sitoo miehen parinlöytämismahdollisuudet kokonaan hänen varallisuuteensa. Naimisiin pääsee vain se, jolla on rahaa vaimojen ja näiden jälkeläisten elättämiseen, joten vauraimmat sheikit vievät useimmat naiset ja muut jäävät ilman. Sen sijaan täälläkin ennen vallinneesta järjestettyjen liittojen mallista minulla on melko myönteinen kuva. En kannata suvun sanelupolitiikkaa pariutumisessa, mutta malli, jossa suku tai muu yhteisö aktiivisesti auttaisi jäseniään löytämään kumppanin, olisi minusta kokeilemisen arvoinen. Joitakin tällaisia moderneja länsimaisia järjestetyn liiton variaatioita onkin olemassa, esimerkkinä internetin seuranhakusivustot ja sinkkutapaamiset.”

Arvostelet teoksessa kovalla kädellä feministejä ja 60-luvun partaradikaaleja. Yksilöllisten mielihalujen vapaamielinen toteuttaminen ja perinteisten arvojärjestelmien hylkääminen 1960-70-luvuilla johtivat ihmisten yksityiselämänkin alueella järjestelmään, jossa voimakkaimmat saavat kaiken ja heikoimmille ei jää mitään. Tässä kehityksessä on oma osansa myös feministeillä. Kirjoitat, että feministit hakeutuvat parisuhteisiin öykkäröivien ja väkivaltaisten miesten kanssa, jotta voisivat tuntea ylemmyyttä miehiä kohtaan. Feminismi edellyttää huonosti käyttäytyvää ja alistavaa patriarkaattia, johon kaikki paha voidaan työntää. Tässä mielessä feminismi pönkittää vallitsevaa järjestelmää.

Oletko siis loppujen lopuksi ”superfeministi”? Kaipaatko yhteiskuntaa, jossa feminismiä ja sen epätasa-arvoisuutta edistävää ajattelutapaa, ei enää tarvittaisi?

”Feminismi on tehnyt arvokasta työtä esimerkiksi taistellessaan perheväkivaltaa vastaan ja nostaessaan esiin naistaiteilijoita. Valitettavasti se on rappeutunut liikkeeksi, jonka tarkoitus näyttää olevan vanhojen valta-asetelmien kääntäminen päinvastaisiksi. Minulla ei ole mitään tasa-arvoajattelun rationaalisia käytännön sovelluksia kuten samapalkkaisuusperiaatetta ja kotitöiden jakamista vastaan. Kuitenkin minun on vaikea ymmärtää itse tasa-arvon käsitettä, ainakaan sellaisena kuin naistutkijat sen ymmärtävät. Omassa ajattelussani ihmiset ovat lähtökohtaisesti erilaisia, eivätkä pelkästään yksilöt, vaan myös ihmisryhmät. En niele ajatusta, että sukupuolierot ovat ainoastaan kulttuurin tuottamia. Tämä ajattelutapa on feministisen vallankäytön perusta kun mies ilmaisee tunteitaan, jotka ovat kenties ristiriidassa tasa-arvonaisten tunteiden kanssa, ne tyrmätään vanhentuneina ja sovinistisina. Naisten tunteet taas ovat poikkeuksetta edistyksellisiä ja oikeutettuja. Monien feministien on kovin vaikea hyväksyä vaikkapa sitä, että miehen tarve seksiin on usein pakottavampi kuin naisella ja että mies on valmiimpi tilapäisseksiin satunnaisen kumppanin kanssa. Jos jokin ajatukseni, tunteeni tai fantasiani on ”tyypillisen maskuliininen”, en ymmärrä miksi se olisi automaattisesti paha asia. Olen heteroseksuaalinen mies, millä on tiettyjä seurauksia esimerkiksi tunne-elämäni ja seksuaalifantasioitteni kannalta. Ajatus sukupuolineutraaliudesta on ihmisen typistämistä. Onneksi se voi toteutua vain teorian maailmassa, ei koskaan tosielämässä.”

Voitko kertoa jotain tulevista kirjallisista töistäsi? Onko tiedossa suomennoksia, runoja, esseitä vai romaani?

”Tällä hetkellä teen suomennosta Robert Louis Stevensonin kertomusvalikoimasta ”The Suicide Club”, ja lisäksi toimitan kirjoitusvalikoimaa, jossa suomalaiset kirjailijat kertovat suhteestaan Michel Houellebecqin tuotantoon. Seuraava kokonaan oma teokseni on näillä näkymin esseekirja, joka on temaattisesti vähemmä yhtenäinen kuin kaksi edellistä. Siinä kirjoitan käytännössä kaikista aiheista, joita kohtaan tunnen pakkomielteistä kiinnostusta. Uusia runojakin syntyy hiljalleen, mutta kokoelmaksi niillä on vielä matkaa.”

Haastattelija: Jukka Uotila

Viimeksi päivitetty 8.4.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011