Tytti Heikkinen

Kirjailijaesittely
22.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Todellisuuden kuvaaminen oli alkuun tärkeää, mutta lopulta kaikki oli vain toden/näköistä: provokaatio, ehkä jopa pelkkä koon ja etäisyyden suhde, jonka tavoite on edetä viimeiseen kohtaukseen eli alussa tapahtuu ja loppu itsessään on ristiriitainen (perverssi kehäpäätelmä kieltämättä, tosin tässä kohdin on huomautettava, että tämän kirjoittaja on mitä on, että runoilija hakee aina autistisuutta.)

-Varjot astronauteista (2009, s. 10)

Törmään Tytti Heikkisen runouteen ensimmäistä kertaa kirjailijaillassa, jossa syksyn tuoreet kirjailijat esittelevät teoksiaan. Tytti Heikkinen kertoo hakukonerunoudesta ja lukee tekstejään. Tuiskea kollega odottaa hieman happamana omaa vuoroaan, ja kun se koittaa, hän tokaisee, että runoilijan pitää ammentaa mielikuvituksestaan, eikä mistään Googlesta.

Paheksuuko hän tekstien lainaamista vai sitä, että Tytti Heikkinen on uskaltanut tuoda parnassoon, runoilijoiden ja oppineiden parhaimmiston joukkoon, uudenlaisen runoilijatyypin? Perinteinen, luutunut ja luultavasti virheellinen käsityksemmehän runoilijasta on luova nero, jonka katse on kääntynyt syvälle omaan sieluun. Tytti Heikkisen runoilija harhailee Internetissä ja kerää informaatioväylien pientareilta rikkinäisiin ostoskärryihinsä käyttökelpoisia tekstinriekaleita.

Kokeita kirjoittajan laboratoriossa

Tytti Heikkisen tekee hakukone- tai googlerunoja. Hän naaraa hakusanoin Internetin syövereistä tekstimassaa, jota hän sitten paloittelee, yhdistelee ja muovailee: ”[T]een runoni hakemalla Googlen kautta netistä satunnaisia lauseita, joita sitten muokkaan, kunnes olen saanut tehtyä runon”, kuvaa Tytti Heikkinen metodiaan.

Lisähaastetta lukijalle tuo sekin, että Tytti Heikkinen ei kaihda roisejakaan, esimerkiksi pornografisia – tai sosiaalipornografisia tekstejä. Osa runoista edustaakin flarf-runoutta, jossa hyödynnetään hakukonetekniikkaa ja jotka ovat tahallisesti huonoja, kirjoitusvirheitä viliseviä, loukkaavia, inhottavia tai vastenmielisiä
(Flarf Poetry).

Tytti Heikkinen on kokeillut myös kierrättää tekstejä erilaisten käännöskoneiden läpi: Varjot astronauteista -kokoelman ”Leukojen melskeessä” -osio koostuu teksteistä, jotka on kierrätetty unkarin, ranskan, puolan, jälleen ranskan kautta ja lopulta englanniksi, josta Tytti on tehnyt käännöksen takaisin suomen kielelle. Kieliä osaamatta on mahdotonta tietää, mitä runoista putoaa matkan varrelle, mitä niihin tulee lisää ja kuinka rakenne muuttuu.

Lisäksi Heikkinen on tehnyt flash-runoutta. Flash-animaatiot ovat Internet-sivuille tarkoitettuja esityksiä, jotka voivat sisältää animaatiota, kuvia, ääniä ja musiikkia. Ne voivat myös olla interaktiivisia. Runoissaan Tytti Heikkinen kiinnittää huomiota myös runouden visuaaliseen puoleen: sanoihin merkkeinä paperilla, merkkeihin tilassa. Kun runoa tarkastellaan kielen ulkopuolella, ne näyttäytyvät kuvina, väreinä, kontrasteina sekä tyhjinä ja täysinä tiloina. Kieli ja runon visuaalinen ulkoasu muodostavat yhdessä valmiin runon ja käyvät runossa vuoropuhelua, tai vaikenevat.

Käännöskoneiden hyödyntäminen on metodi, jonka ranskalainen kokeellinen kirjallisuussuuntaus, OuLiPo (Ouvroir de Littérature Potentielle) hyväksyisi keinovalikoimaansa. OuLiPo:n kirjailijat alistivat luovan työnsä erilaisille mielikuvituksellisille rajoitteille ja säännöille, joita he sitten pyrkivät noudattamaan mahdollisimman tarkasti. Esimerkiksi S+7 -metodissa valmiin tekstin jokainen substantiivi korvataan termillä, joka on sanakirjassa seitsemäs alkuperäisestä termistä laskettuna. Sekä S+7 -metodissa että käännöskoneiden käytössä kirjailija menettää kontrollin tekstiin ja hyväksyy sattumanvaraisuuden osaksi valmista teosta.

Jotain lainattua, jotain sinistä

Lainatekstien käyttö inspiraation lähteenä ja materiaalipankkina ei sinänsä ole mikään uusi tekniikka. Mika Waltarikin luki sanomalehtensä partaterän kanssa, viilsi talteen mielenkiintoiset leikkeet. Kerrotaan myös, että Topelius sai idean Kaarle Kuninkaan metsästykseen sanomalehdestä, johon puotityttö oli kääräissyt hänen tupakkansa.

”Olen kirjailija, jonka omin ääni on puhua lainaäänillä”, kertoo Tytti Heikkinen Sanojen ajan Omissa sanoissaan. Kukapa ei? Heikkisen runoissa – kuten pohjimmiltaan kaikessa sanataiteessa – on siis kyse löytötavarasta, ja löytäjä saa pitää, tehdä löydöillään mitä tahtoo.

Mieleeni tulee surrealisti Juhani Harri, joka kokosi teoksensa kaatopaikoilta ja kirpputoreilta penkomistaan tavaroista ja luonnonmateriaalista: luista, ajopuista ja sulista. Taitelija on silti läsnä. Vasta taiteilijan rakentamassa kompositiossa voi olla tarina ja mieli. Ajatus siitä, että runon takana on taiteilija, on ainakin minulle ehdoton edellytys ja motivaation lähde lukea runoja. Runon raaka-aineen suhteen en ole kranttu, mutta haluan, että komposition taustalla on inhimillinen järki ja tunne.

Niin kuin Tytti Heikkisen esikoiskokoelman runossa ”Kuulumisia, maaliskuu 2005”, joka alkaa:

Olen viettänyt kolme lomaviikkoa Italiassa.
          Lämpö on pysäköinyt itsensä ylleni,
vanhojen kaupunkien lämpö, täytetyn eläimen lämpö.
          Pääsiäisen vietin hotellihuoneen ruudun äärellä.
Sanan äärellä, kärsimyksen äärellä.
          Ilman täydellistä pahaa, todellakin:
ihmiset ovat kyllästyneet elämäänsä, koska he ovat
          vapautuneet riivaajista.

-Täytetyn eläimen lämpö (2008: s. 74)

- Sini Kiuas - Viimeksi päivitetty 16.11.2009
 

- Jenni Kyllönen-Peltoniemi Viimeksi päivitetty 3.5.2010

Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 22.11.2011