Kirjasammon kevät: Nälkä ja muita huumeita

Nälkä ja muita huumeita

Pari kesää sitten jäin ilman rahaa jumiin Tukholmaan.

Valo särki silmiin, lojuin puistossa käsi otsalla. Nälkä oli brutaali. Pääsisikö siitä enää koskaan istaalleen? Mahdotonta, siltä se tuntui. Ja miten ihanaa, miten kammottavaa oli lojua vieraassa kaupungissa ilman rahaa, nälästä sekaisin, silti vapaana.

Olo oli dramaattinen ja riehakas. Tunnelmaan tuntui sopivan kirja, joka oli sattumalta osunut reppuun sinä aamuna.

Se kirja oli Knut Hamsunin Nälkä.

Se on edelleen yksi upeimmista romaaneista jonka olen lukenut. Tukholmasta en muista paljoakaan, siitä kirjasta muistan kaiken. Luin sen läpi parilla ahnaalla vilkaisulla. Ja pian alkoi tuntea itsensä vähän noloksi. Olin kuitenkin syönyt samana aamuna pasteijan, raejuustoa, leipää, omenan. Hamsun kirjoitti nälästä, jota minä en ollut kokenut. Ja makailla siinä Tukholman auringossa – mitä muuta se oli kuin ihanaa narsistista teatteria?

Nousin ylös, lähdin takaisin hostelliin. Seuraavana päivänä tuli opintoraha. Ei huvittanut enää pohtia nälän romantiikkaa.

Tämä suomalainen klaanimme on siinä määrin rikastunut, että se on kadottanut yhteyden ihmislajin ehkä rankimpaan tunteeseen.

Nälkään.

On se sana vielä olemassa, mutta sen merkityksistä moni on karissut pois. Se on haamu 1800-luvun viljapelloilta, jotenkin se liittyy savupirtteihin ja kansallisiin traumoihin.

Tai sitten se on vatsan kutinaa, välipalan odotusta kaukosäädin kädessä.

Mutta mitä nälkä äärimmillään voi tarkoittaa? Miten pitkälle se vie jos sen antaa viedä?

Knut Hamsunin Nälkä kertoo miehestä, joka luhistuu nälän psykoosiin. Se on tutkielma siitä miten mieli toimii, kun ruokaa ei ole.

Hamsunin päähenkilö on nuhjuinen lehtimies, joka sinnittelee Kristianiassa (nyk. Oslo) kirjoittamalla juttuja sanomalehtiin. Se sujuu heikosti. Mies panttaa vaatteitaan ja lainaa ystäviltä kolikoita. Lopulta nälkä aina palaa takaisin. Se tekee miehen hulluksi. Moraali ja kunnia romutetaan; sivistyneestä ihmisestä tulee susi, joka syöksyy kiinni leivänpalaan – kaikin voimin, välittämättä enää muusta kuin vehnän ihanasta tuoksusta.

Knut Hamsunin Nälkä dehumanisoi modernin ihmisen. Se moukaroi hajalle apinan, joka on aina ollut olemassa vain ruuan armosta.

Ehkä kirjan kiehtovuus perustuu siihen, ettei siihen enää voi oikein samaistua.

Vaikka tietysti me yhä romantisoimme nälkää. Pahimpia siinä ovat taiteilijoita leikkivät nuoret aikuiset.

Sillä nälkä on Dostojevskia ja Kafkaa. Nälkä on hourailua kosteassa kellarissa. Se on boheemien teinien ensimmäinen huume – ehkä maailman huonoin, mutta huume se silti on.

Se eristää yhteiskunnasta. Se on kipua ja huutoa, hulluutta ja hihitystä, se on riehakasta tuskaa.

Knut Hamsun kuvaa upeasti nälän kaikki nämä sävyt.

Ja on niistä kirjoittanut moni muukin. Nälkäkirjat voisi lukea omaksi genrekseen. Vaikka meillä nykyisin on liikaa ruokaa – tai ehkä juuri siksi – on jotenkin perverssin kiehtovaa lukea nälkäisistä ihmisistä.

Ehkä se tekee hyvää. Ehkä se kasvattaa. Tilata sushia, laittaa kahvi kiehumaan. Ja lukea siitä ihmiskunnan enemmistöstä, joka yhä käy olemassaolon suurta sotaa.

Nälän taistelua.

Nälkäsatuja

Ilmari Envall