Kieli kulkee – Olli Sinivaara

"Näin siis olkoon runo, kielen kävely, jalkojen kirjoitus:
latvoissa liikkuu laskeva valo, pilvissä viileyden tuttu piirre”
(kokoelmasta Palava maa)

Eikö maailmassa oleminen tule todeksi vasta, kun koettu kirjoitetaan näkyviin? Eikö runon uutta luova kieli synny liikkeestä, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus risteävät toisiinsa raukeamatta? Kolme runokokoelmaa kirjoittanut suomentaja ja Nuori Voima -lehden entinen päätoimittaja Olli Sinivaara (s. 1980) ei epäröi kuljettaa raskaitakaan filosofisia teemoja paikoin häikäisevän taidokkaiden, maailmoja luovien runojensa alla. Olevainen sanomattoman takana ajaa kielifilosofiaan perehtynyttä romantikkoa kohti järjen ylittävää kauneutta.

Sinivaara kumartaa tuotannossaan ranskalaisen ja kotimaisen modernismin sekä amerikkalaisen kielirunouden suuntaan. Vaikutteita lienee haettu myös suomalaisilta esimodernisteilta, kuten Tulenkantajilta. Esikoiskokoelmassa Hiililiekki (2005) Sinivaara rakentaa jännitteitä ääripäiden välille. Modernismin perinteitä mukaillen kokoelmassa jää, järki, hallitsee viileydellään tunteen tulta. Se ei estä Sinivaaraa kirjoittamasta rakkaudesta lyyrisesti:

"Mitä paremmin opin taas muistamaan ihosi tulevat keväät,
auringon hurmioituneet kädet ja jalat aamuyön karistamilla asvalttiapiloilla,
sitä enemmän suru ja ilo, toinen toistensa orvot,
tulevat erottumattomiksi,
me sylien luolamaalauksessa niin läheisiksi."

Hiililiekin surrealistiset, paradoksiset runokuvat levittäytyvät pirstaleisiksi säepareiksi ja sanamassoiksi, joissa rikotaan kokeillen mutta tietoisesti kielen sääntöjä vastaan. ”Ei kauneuden loistoa lain,/ vain yö ja menetys,/ ikuisesti halaava iltapuukko./ irrallinen S” Runot änkyttävät, toistavat, tavuttuvat ja huudahtelevat. Esiin kirjoittuu painavana se, mitä ei ennen ole nähty tai kuultu.

Liikkuvasta maisemasta

Sinivaaran toisessa, Kalevi Jäntin palkinnolla huomioidussa kokoelmassa Palava maa (2007) runouden tehtäviksi määritellään liike ja liikutus. Palavassa maassa liikutaan etenkin silmän, katseen tasolla. Runon on saatettava aistimus ja idea, ulkoinen ja sisäinen maailma toisensa risteävään, vapauttavaan kulkuun.

" miten kuva tulee vastaan ja sana, ilman rajaa minkään välillä
--
juurissa liikkuvat pilvet ja lehdet, tiellä
kävelee aistien kirjoitus: on tuhannet linnut ja peijaiset."

Kieleen astuminen on aina ponnistus. Ponnistelua vaatii myös Sinivaaran runoihin pääseminen. Runo ei tavoita todellisuutta koskaan sellaisenaan, vaan synnyttää runomaiseman, luo maailmankuvan. Mutta mikä maailma? Kenen kuva?

”Mikä tässä on maailmaa ja mikä sinua, liikkuvat
on vastaus, kuljet etkä huomaa miten koko ajan
---
pelkkää kuvaa, jokainen kysymys on vastaus, mitä
ei uskalleta myöntää, ei ole rohkeutta ottaa vastaan”

Sinivaara on silmän runoilija, muttei pelkästään sitä. Palava maan runoissa tuntuu vahvasti aistittu todellisuus, jota runon kieli halulla kuvittaa ja värittää.

Kirjoituksen valossa

Trilogian päättävä runokokoelma Valonhetki (2009) on jaettu neljään osaan vuodenaikojen tai ihmisen ikäkausien tapaan. Kokoelma keskittyy paitsi ajan teemaan myös valon ja pimeyden samanaikaisuuteen sekä vuodenaikojen ja ikäkausien vaihteluun.

Runon aika näyttäytyy Valonhetkessä toisena kuin luonnollinen, lineaarisesti koettu aika. Kokoelman aloitusrunossa ”taas taivaan värilauma sekoittaa/ vuoden ajat ja paikat”. Marraskuun äkkisynkkä ilta vaihtuu jo seuraavalla rivillä keskikesän loputtomaan valoon, ja ”kallioiden tummat siluetit, talven pedot/ ovat välkettä hihkuvien aaltojen lämmintä kuohua”.

Kirjoituksessa läsnä voi olla kaikki aika samaan aikaan, niin talven pimeä kuin kesän valo, nuoruus ja vanhuus. nykyisyys ja historia. ”Kohta on tämäkin talo vanha,/ kohta olen nuori/ puretun talon pihalla,/ lähdössä taas”, Sinivaara päättää kokoelmansa.

Pelkistetty, tiivis Valonhetki korostaa runokielen prosessinomaisuutta, aivan kuten Sinivaaran koko tähänastinen tuotanto. ”Mikään ei liiku, alkaa liikkua. Nouseva aurinko valitsee/ ensimmäiset vedenkorret ja kivet, ensimmäiset sormet/ ja sormista hitsausliekkinä virtaavat muinaiset sanat:/ ne, sovittamattomat, jotka ensimmäisenä saavat nähdä/ kylvävänsä valoa, kulkevansa kesän täydessä valossa”. Sinivaara luottaa kielen mahdollisuuksiin, muttei tavoittele mahdottomia. Runojen ei anneta levätä luonnollisina, sillä kieli alkaa kulkea vasta liikutettuna. Se ei estä runoja virtaamasta pakottomasti.

-Niina Holm –

Viimeksi päivitetty 11.1.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 23.11.2011