Outojen tilanteiden absurdi humoristi – Tuuve Aro

Kirjailijaesittely
23.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Ei mitään tavanomaista ihmissuhdekuvausta

Olen lähdössä viikonlopuksi Turkuun ja junalukemista etsiessäni selailen kirjaston Bestseller-hyllyä. Käteeni osuu Tuuve Aron uusin romaani Yöstä aamuun (Wsoy, 2009). En ole koskaan aikaisemmin lukenut Tuuve Aroa. Tuoretta kotimaista ihmissuhdetarinaa, kolmikymppisten elämisen kiemuroita, ajattelen, tällä hetkellä olenkin juuri sellaista vailla. Jo Pasilan kohdalla kuitenkin huomaan että kyse on jostakin ihan muusta. Maisema junan ikkunan takana vaihtuu lumiseksi, juna lähestyy Karjaata, Saloa ja sitten lopulta Turkua, enkä kuule edes kuulutuksia eläytyessäni Saaran painajaiseen.

Yöstä aamuun on romaani rakkauden kaipuusta ja yksinäisyydestä, eron jälkeisestä surutyöstä. Melko yleisiä aiheita kirjallisuudessa, mutta Aro kirjoittaakin aivan uudenlaisella otteella, toisin kuin suomalaisessa realistiseen perinteeseen nojaavassa kirjallisuudessa on totuttu. Nimittäin Yöstä aamuun lähtee liikkeelle lähes yliluonnollisissa tunnelmissa. Saara on ollut avomiehensä, Mikaelin, kanssa lasillisella Corona Baarissa, poistunut hetkeksi naistenvessaan ja kun hän palaa, on Mikael kadonnut. Tilalla on joku täysin tuntematon mies, jota Saara ei ole koskaan nähnyt. Kotonakaan Mikael ei ole, suurin osa hänen tavaroistaan on poissa, eikä mies vastaa kännykkäänsä. Saara ei voi käsittää mitä on tapahtunut. Onko aika tehnyt jonkinlaisen hyppäyksen hänen piipahtaessaan hetkeksi naistenvessaan? Oliko tuntematon mies sittenkin Mikael – mutta miksi ihmeessä Saara ei tunnistanut tätä? Hortoillessaan sekavassa mielentilassa ympäri Helsinkiä ja kysellessään kadonneen Mikaelin perään, Saara tiedostaa vaikuttavansa hullulta. Saaran ahdinko muistuttaakin Kafkan Oikeusjutun päähenkilön Josef K:n hämmennystä käsittämättömässä, absurdissa, maailmassa, jossa alkaa jo epäillä oman mielensä kirkkautta.

Outoutta, surrealismia, absurdia huumoria ja lempeää ironiaa

Vuonna 1973 syntynyt Tuuve Aro toimii kirjallisen uransa lisäksi myös elokuvakriitikkona. Hän on opiskellut kotimaista kirjallisuutta, estetiikkaa ja elokuva- ja televisiotiedettä Helsingin yliopistossa.   ”Pyrin moniselitteisyyteen ja yllätyksellisyyteen, mikään ei ole niin tylsää kuin perusrealistinen proosa”, Aro totesi pian esikoisnovellikokoelmansa Harmia lämpöpatterista (Gummerus, 1999) ilmestymisen jälkeen Ylioppilaslehden haastattelussa (Ylioppilaslehti 12/1999). Tuuve Aron teoksista kirjoitetuissa kritiikeissä häntä on verrattu muun muassa Rosa Liksomiin, Tove Janssoniin ja Julio Cortazariin. Ja ehkäpä nimenomaan esikoiskokoelman monissa monologimaisissa novelleissa on jotakin Rosa Liksomin tyyliin verrattavaa, mutta kertomusten tilanteet ja ratkaisut kohoavat kyllä kauas realismin tuolle puolen. Esikoiskokoelmassa arkiset tilanteet saattavat äkkiä muuttua absurdeiksi ja lähennellä fantasiaa tai surrealismia, joka on paljon lähempänä eteläamerikkalaista maagisen realismin perinnettä ja siis Julio Cortázaria kuin pohjoisen mielen ahdistuksesta ammentavaa Rosa Liksomia. Esimerkiksi eräässä novellissa vaimoaan pettävä mies saa pian huomata muuttuneensa vaatenaulakoksi kotinsa eteiseen ja hänen on vain katsottava sivusta avuttomana, kun vaimo tuo asuntoon mitä erilaisempia miesvieraita. Kirjailijamiehen inspiraatio taas näyttäytyy sinisinä perhosina, jotka lennähtävät kohti kun vähiten osaa odottaa, vaikkapa peilistä kesken aamuisen parranajon. Jotkut novellit taas kääntyvät groteskiin suuntaan, esimerkiksi kertomuksessa, jossa kotitalousluokassa suoritettu sianruhon leikkely hurmaannuttaa koko luokan opettajineen kyseenalaisiin orgioihin.  Groteskeja sävyjä löytyy myös Merkki ja muita novelleja  –kokoelman tarinasta nimeltä ”Rumat, likaiset ja ilkeät”, joka kuvaa alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin rappiota ja lasten kärsimyksiä vastenmielisimmillään.

Tuuve Aron ensimmäinen romaani Karmiina (Wsoy, 2004) vie groteskin tyylin vieläkin pidemmälle. Teosi on aikuisten satu 17-vuotiaasta Karmiinasta, joka on viettänyt lapsuutensa maakellariin teljettynä. Karmiina on puoliksi kaunis ja puoliksi ruma, toinen puoli hänestä on häikäisevän kauniin nuoren tytön ja toinen puoli taas on rujo ja epämuotoinen. Vammansa hän on saanut heti syntymänsä jälkeen, äidin paiskatessa Karmiinan ja tämän kaksossiskon kaivoon. Äiti ja sisko ovat kuolleet – tai niin Karmiinalle on uskoteltu.

Eristäytyneestä elämästään huolimatta Karmiina ei ole täysin tietämätön maailmanmenosta. Kellarissa hän on lueskellut käsiinsä saamiaan naistenlehtiä ja sanomalehtiä, seinäntakaisia keskusteluja kuuntelemalla hän on oppinut politiikkaa. Kun Karmiina sitten murtautuu ulos vankilastaan, lemmikkihämähäkkinsä Kaspar mukanaan, hän päätyy teknobileisiin ja aktivistinuorten kommuuniin, jossa hänet valjastetaan mielenosoituksen keulakuvaksi. Kellarissa kasvaneelle Karmiinalle maailma on uusi ja vieras, hän itse tuskin tajuaa missä on mukana, hän toimii kuin ymmärtämätön lapsi, toistelee ulkoa oppimiaan lauseita, eikä hallitse voimiaan tai raivoaan, vaan turvautuu usein väkivaltaan. Silti hän menee täydestä kohtaamiinsa ihmisiin, hänen pudottelemansa lauseet tulkitaan suuriksi viisauksiksi ja teknobileissä hänen rujoa, alkeellista liikehdintäänsä jäljitellään coolina pidettynä tanssina.

Aron teoksista Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus, 2001) ja Merkki ja muita novelleja (Wsoy, 2006) ovat esikoisnovellikokoelmaa ja esikoisromaania lujemmin juurtuneita tähän tuntemaamme todellisuuteen. Esimerkiksi viimeksi mainitussa teoksessa vain kahteen novelliin hiipii outous kuin varkain, kertomuksessa nimeltä ”Kotiinpaluu” on painajaismainen tunnelma, lomalta kotiin palaava nainen huomaan asunnossaan kummallisia muutoksen merkkejä: kukkaruukussa on halkeamia ja parkettilattian ruudut ovat naisen poissaollessa pienentyneet. ”Pullo” –novellissa taas alkoholismiin taipuvainen mies lähtee purjehdusretkelle vaimonsa ja lapsensa kanssa ja tuntee viiltävää ulkopuolisuutta perheeseensä nähden. Tarinan loppuratkaisu lähenteleekin sitten maailmanlopun näkyjä.

Olivatpa Aron teokset sitten todellisuudesta vieraannutettuja tai lujasti kiinni tässä todellisuudessa, on hänen kaikille teoksilleen silti yhteistä omintakeinen, absurdi huumori, sekä yllätyksellisyys: kun odottaa henkeään pidätellen karmaisevaa loppua, käykin hyvin - ja toisin päin. Novellikokoelmien Harmia lämpöpatterista ja Sinikka Tammisen outo tyhjiö etäännytetyille henkilöhahmoille on mahdotonta olla nauramatta, mutta naurun takaa saattaa yllättäen tuikata tuttuuden piikki. Monesti absurdiuden alta paistaa kuitenkin vakavuus, esimerkiksi ”Sinikka Tammisen outo tyhjiö” -novelli kuvaa masennusta ja teosten Harmia lämpöpatterista, sekä Merkki ja muita novelleja  kertomusten joukossa on yhteiskunnan osattomien monologeja, sekä oivaltavasti lapsen hätää kuvaavia tarinoita.

Laura Parkkinen luonnehtii Kiiltomadon Karmiina -kritiikissään Tuuve Aroa lempeän ironian tyylilajin taitajaksi ja vertaa häntä Tove Janssoniin, joka on tässä lajissa mestari. Tuuve Aron absurdi, musta huumori ei olekaan kolkkoa, ilkeää tai kyynistä vaan Aro kuvaa henkilöhahmojaan ymmärtävästi, he ovat läpeensä inhimillisiä kaikkine heikkouksineen ja naurettavuuksineen. Edes Karmiina ei ole synkkä romaani, vaikka lohduttomasta alkuasetelmasta niin voisikin päätellä, sillä Aro ei jätä elämän nujertamia henkilöhahmojaan vaille toivoa.

Seksuaalivähemmistöt Aron teoksissa

Tuuve Aro kuvaa ihmiselämän ilmiöitä monimuotoisesti ja myös seksuaalivähemmistöt ovat Aron teoksissa aina jollakin tavalla edustettuina. Harmia lämpöpatterista –kokoelmassa on novelli, jossa tyttö yrittää kertoa isälleen rakastumisestaan tämän uuden naisystävän tyttäreen. Teoksen niminovelli ”Harmia lämpöpatterista” taas kuvaa muun muassa kahden naisen väkivaltaiseksi äityvää suhdetta. Kokoelman Sinikka Tammisen outo tyhjiö novelli nimeltä ”Ulla eheytyy” kuvaa elämää lesbokommuunissa ja kommuunin ainoan sinkun, Ullan, seksuaalista identiteettikriisiä, kun hän huomaa että miehetkin alkavat yllättäen kiinnostaa. Samaan kokoelmaan sisältyvä novelli ”Minun poikani Mikko” taas kertoo humoristisesti vanhempien ja läheisten odotuksista, vieläpä heidän omalla äänellään, nuorta miestä kohtaan, ainoastaan isoäiti tuntuu hyväksyvän pojan sellaisena kuin tämä on, poikaystävineen kaikkineen. 

Merkki ja muita novelleja -kokoelman kertomus ”Käden luonnollinen jatke” kuvaa nuoren pojan heräämistä homoseksuaalisuuteen ja hillittömän hauskassa novellissa ”Grannarna” taas suomenruotsalaista statusta tavoittelevan keski-ikäisen pariskunnan imago kärsii lesbosuhteessa elävästä tyttärestä – yllättäen päivälliselle kutsuttu naapurin junttipariskunta osoittautuu suvaitsevaisemmaksi kuin hienosteleva isäntäväki. Karmiinan värikkääseen henkilögalleriaan taas kuuluvat keskeisinä syömishäiriöinen aktivistilesbo Ninni ja hänen tyttöystävänsä Meri, joka johtaa kommuunin jäsenet mielenosoitukseen. Myös uusimmassa romaanissa Yöstä aamuun esittäytyy melkoinen joukko persoonallisuuksia, joita Saara kohtaa Mikaelia etsiessään. Yksi näistä tuttavuuksista on ensimmäistä lastaan odottava lesbopariskunta Angelique ja Jaana. He pysäyttävät Saaran baaritiskillä, koska haluavat tutustua tutkimusmielessä aidosti johonkin tuikitavalliseen ihmiseen, johon eivät normaalioloissa milloinkaan tutustuisi. Saara ei kuitenkaan - ikävä kyllä - taida olla heidän etsimänsä tavallisuuden edustaja, Aron henkilöhahmot kun tarkastelevat kaikki maailmaa omasta, välillä hyvinkin eriskummallisesta näkökulmastaan.

- Silene Lehto-

 

 

Viimeksi päivitetty 18.1.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 23.11.2011