Juhani Känkänen

”En osaa oikein harrastaa mitään, mutta olen oppinut suhtautumaan armollisemmin piirtämiseeni, kitaransoittooni ja laulunääneeni. Yritän leikkiä niin paljon kuin mahdollista”, kirjailija ja graafinen suunnittelija Juhani Känkänen kertoo harrastuksistaan Sanojen ajassa.

Hän on julkaissut romaanit Toivon mukaan (2005) ja Kilttipakko (2007). Muu tuotanto käsittää musiikkiäänitteet Onni Mustaharakka: Jälkikirjoitus (Lauluja, LP, 1991) ja FC Känkänen -nimellä singlen Sanoin sua puluksein (Lauluja, 1989).

Toivon mukaan sai Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkinnon. Se oli myös Akateemisen kirjakaupan myydyin esikoinen ilmestymisvuonnaan.

Känkäsen teoksia yhdistää tragikoomisuus, vakavista aiheista syntyy koomisia tarinoita, koomisten hahmojen kautta. Esikoisessa Toivo on taiteilija Toivo Päählö, joka antaa haastattelua elämästään taidekäsityksineen dokumenttia varten. Vähän väliä hänet keskeytetään, aihe etenee mielleyhtymien varassa, kunnes haastattelija palauttaa päähenkilön ja lukijan takaisin tilanteeseen.

Näinä wannabe-julkkis/taiteilija-aikoina Toivo, pikkukaupungin poika, on koominen koska pitää taiteilijuuttaan eräänlaisena onnettomuutena.  Hänen elämänsä tuntuu olevan jatkuvaa väärinkäsittämistä. Hän vaihtaisi taiteen tekemisen mielellään johonkin muuhun, mutta elämä palauttaa hänet siihen, mitä hän parhaiten näyttää osaavan, epätavalliseen luovuuteen.

Kilttipakko-romaani puolestaan antaa vapahduksen 2000-luvun suomalaisen työelämän järjettömyyksiä noteeraavalle. Se näyttää jo vaariksikin tulleen myyntiedustajan työuran loppusuoraa, joka vertautuu hänen isänsä aivan erilaiseen aikaan. Päähenkilö Jean ”Jannu” Halla on kasvanut vanhempiensa esimerkkiä seuraten tunnolliseksi työntekijäksi, ammatista toiseen. Mutta kokemusta ei nyt kunnioiteta desperado-vaihettaan elävässä yhteiskunnassa, pistooli mukanaan päähenkilö myy asiakkaille turvalaitteita – tai yrittää myydä.

Syvällinen aiheentuntemus määrittää Känkäsen romaaneja. Ne ovat enemmän groteskeja lukuromaaneja kuin yksityiskohtiin katoavaa juonta. Esikoinen on täynnä taidehistorian tuntemusta, jota päähenkilö jakaa kuin hiukan vahingossa, selittääkseen itsensä. On kopioitu maalaustaiteen historian merkkiteoksia, vaihdettu kirkkotaiteen aiheita oman ajankohdan merkki-ihmishahmojen kuvaamiseen, jne. Kilttipakko-romaania lukiessa oppii monesta alasta, lähihistoriasta, kirjapainoalasta, työelämän räikeistä epäkohdista, jne.

Sanojen ajan Makuasioita-osassa forssalaissyntyinen, Taideteollisessa ja mm. Kriittisessä korkeakoulussa opiskellut kirjailija on kertonut taiteen, musiikin, elokuvan ja nykytaiteen innoittajistaan, yhtä hyvin kuin ärsyyntymisen aiheistaan esimerkiksi suomalaisessa työkulttuurissa. Romaaneista saattaa havaita vimmaisia hetkiä, hahmot kokevat absurdejakin asioita psykologisesti uskottavista aiheista. Groteskilla liioittelulla ne ylittävät arjen ja niille voi nauraa.

Lukija tulee tietoiseksi teoksen olemisesta fiktiota. Eräs kriitikko on verrannut Känkäsen tarinoitsemista poliittiseen kabareeseen, Monty Pythoniin, Alivaltiosihteeriin jne. Lukija joka tapauksessa palautetaan voimakkaaseen rakenteeseen, joka on juurevan pikkukaupunkilainen. Köyhän perheen pojat yrittävät ja pärjäävät vähintään lukijan sympatiapistein. Heihin voi eläytyä.

– Sini Kiuas –

Viimeksi päivitetty 20.4.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 28.11.2011