Kirjasammon kevät: Hymyn ja hiljaisuuden kirjoja

Hymyn ja hiljaisuuden kirjoja

Kirjastossa kuiskitaan, mutta muualla kirjoista kyllä huudetaan.

Välillä tuntuu että liikaakin. Onko romaania enää olemassa ilman egojen sotaa, ilman huomiota, ilman kameraa joka filmaa sen kirjoittajaa? Nostaako julkisuus taiteen jalustalle, vai estääkö se meitä näkemästä muuta kuin salaman sokean valon?

Myös Kirjasammon kevätsarja on huutanut viime viikkoina kurkku suorana.

Tässä siksi vaatimaton katumusharjoitus: päivän juttu on omistettu hyvän mielen kirjoille.

Ne eivät ole erityisen nerokkaita. Niissä ei ole mitään mullistavaa. Niillä ei ole kovin paljon yhteistä. Ei ole mitään erityistä syytä nostaa niitä esiin. Teen juuri siksi niin.

Ensimmäinen hymyilytti, toinen itketti.

Maailma myrskytköön, mutta kirjallisuus voi selviytyä vain jos lukeva ihminen nousee kapinaan – sulkee Hesarin kulttuurisivut, hylkää kirjablogit (tämänkin), ja palaa hetkeksi nojatuolin yksinäisyyteen. Sinne ei kuule mitä Nadja Novak mutisee. Eikä sillä oikeastaan paljon väliä olekaan.

Päätä itse. Mikset lukisi vaihteeksi sitä mitä haluat?  

Jos et millään keksi, tässä kuitenkin pari vinkkiä.

    Hymyn kirja:
    
    Paul Auster: Sunset Park

Paul Austerin lukeminen on kuin näkisi hyviä unia. Austerin sankarit ovat miellyttäviä ja sivistyneitä, rakkaus on sakeaa ja sitä on rajattomasti. Myös Sunset Parkissa kaikki henkilöt ovat taiteilijoita, intellektuelleja tai kulkureita, jotka puhuvat ranskalaisesta runoudesta ja kärsivät pieniä suloisia draamojaan.

Kuunnellaan vaikka Miles Hellerin kuvausta:

”Mikäli hän on yleensä saavuttanut jotain niinä seitsemänä ja puolena vuotena sen jälkeen kun hän jätti collegen kesken ja häipyi omille teilleen, se jokin on kyky elää nykyhetkessä, tyytyä siihen mikä on tässä ja nyt… Olla vailla suunnitelmia, toisin sanoen vailla kaipausta ja toiveita, tyytyä osaansa ja hyväksyä ne pienet armopalat, joita kitsas maailma jakelee päivännoususta toiseen – jos aikoo elää sillä tavoin, on haluttava hyvin vähän, niin vähän kuin inhimillisesti katsoen on mahdollista.”

Miles ajelehtii läpi elämän, Floridassa hän rakastuu alaikäiseen kuubalaiseen tyttöön. Rakkaus ajaa Milesin maanpakoon New Yorkiin, missä hän asuu vallatussa talossa Sunset Parkissa kolmen ystävän kanssa. Isä on kustantaja, äiti kuuluisa näyttelijä, ihmiset yrittävät löytää yhteyttä toisiinsa.

On mahdotonta lukea Austeria hymyilemättä. Ja aina kun on pakko palata harmaaseen Suomeen, jää miettimään: entä jos elämä olisi tällaista? Entä jos Kaivopuistossa tapaisi nuoren kuubalaisen tytön, joka puhuisi tuntikausia Bressonin elokuvista? Entä jos naapuri etsisi itseään maalamalla muotokuvia ystävistään ilman vaatteita?

Elämä on kuivaa, parempi upota takaisin Sunset Parkin ihanaan sumuun.

    Itkun kirja:

    Muriel Barbery: Siilin Eleganssi

Siilin Eleganssi on niitä hyvän mielen kirjoja, joita kannattaa säästää erityisen surkeille päiville.

Renee Michel on ovenvartija pariisilaisessa kerrostalossa. Hän on sivistyneempi kuin talon snobbailevat asukkaat, mutta näyttelee äksyä ja tyhmää saadakseen olla rauhassa. Samassa talossa asuu pikkuvanha Palome Josse, jota ahdistaa olla eliittiperheen tytär. Naisten välille nousee yhteys, kun taloon muuttaa japanilainen mies. Kauneus puhkeaa kukkaan ja lukija kyyneliin.

Barbery kirjoittaa värikästä draamaa – ja ainakin hän ymmärtää miten paljon haluamme nähdä ihmisen sädehtivän. Tuskin mikään liikuttaa meitä enemmän. Kuin ihminen joka löytää potentiaalinsa. Kun mukaan sotketaan riehuvaa ironiaa ja viittauksia Anna Kareninaan, harva jaksaa synkistellä.

Siilin Eleganssi on ladattu täyteen italialaisten rakkauselokuvien energiaa. Se saisi Putininkin itkemään. Kun kissa kuolee tai kylppärin putki halkeaa, suosittelen tätä. Päivän voi aina pelastaa.
 

Ilmari Envall

Paul Austerin sitaatin suomensi Erkki Jukarainen.