Kirjasammon kevät: Tie kauneuteen

Teema
31.3.2014

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Tie kauneuteen

 

Jos joskus kirjoitan kirjan, joka liittyy maapalloon, elämään tai ilmastoon, se alkaa sitaatilla Joseph Conradin novellista Nuoruus:

”Meri oli peilikirkas, sininen, läpikuultava, ja välkehti kuin kallisarvoinen kivi, joka ulottui kaikkiin ilmansuuntiin, horisontin ympäri – aivan kuin koko maapallo olisi yhtä ainoaa jalokiveä, yhtä kolossaalista safiiria, yhtä ainoaa planeetaksi hiottua korukiveä.”

Mikä tässä lauseessa on ihmeellistä?

Vastaus: ettei sitä voi löytää yhdestäkään tämän kevään suomalaisesta romaanista.

Kun lukee Joseph Conradia, tajuaa että on olemassa absoluuttisen ihanaa kirjallisuutta. Jotain mikä tekee Hesarin kulttuurisivuista vessapaperia. Silloin nousee kerettiläinen ajatus. Vaikka tämä viiden miljoonan suomalainen klaanimme julkaisee joka vuosi satoja kirjoja, miksi niistä pitäisi olla kiinnostunut?

Julkaistiinhan vaikka Norjassakin vuonna 1976 iso kasa romaaneita. Ne eivät välttämättä olleet huonompia, ei niitä silti kukaan lue.

Nykyhetki on kotoisa paikka. Se on suloinen ja mukava. Mutta olisi traagista jäädä sen vangiksi.

Sillä jos lukee lukee vain uutta suomalaisista proosaa – sitä mitä kulttuuriväki rummuttaa – tulee lukeneeksi aika surkeita kirjoja. Kirjoja jotka unohdetaan pian. Jotka kokonaan häviävät maailmasta. Joille ehkä nauretaan joskus. Joita pidetään tomuisina, outoina, parhaassa tapauksessa tylsinä.

Aikalaiset ymmärtävät harvoin kirjailijoitaan. Mikä on taidetta ja mikä kuraa? – se selviää vasta paljon myöhemmin.

 

Palataan hevosvankkurien ja savusumun Lontooseen.

Joseph Conrad Korzeniowski oli epäilyttävä puolalainen kynäilijä, joka teki satuja merimiehen angstista (Lordi Jim) ja ironisista terroristeista (Anarkistit). Niitä juuri ja juuri jaksettiin julkaista. Mutta olisi ollut vähintäänkin noloa verrata Conradia vaikka Rudyard Kiplingiin, joka oli Viktorian ajan imperiumin Suuria Taiteilijoita.

Mitä sanoo tähän historia?

Nykyisin Kipling on Disneyn Viidakkokirjasta tuttu lastenkirjailija. Muut kuin kovimmat puritaanit tuskin jaksavat innostua. Joseph Conrad sen sijaan on tunnustettu yhdeksi vuosisadan suurista taiteilijoista.

Nykysilmin ja historian tuella on vaikea pitää Conradia muuta kuin nerona. Kun lukee Pimeyden sydäntä tai vaikka miehen novelleja, saa joka sivulla pienen orgasmin.

Esimerkiksi näissä lauseissa:

”Kasvot olivat kuin pähkinäsakset – nenä ja leuka tavoittelivat toisiaan sisään vetäytyneen suun edessä…”

”Meri oli yhtä valkoista vaahtomattoa, kuin kattilassa kiehuvaa maitoa. Taivas päittemme päällä oli niin alhaalla, että siihen melkein ylettyi kädellä…”

Conrad on niin suuri aarreaitta, etten halua viedä keneltäkään nautintoa löytää sitä itse. En siksi referoi kirjojen juonia. Kerron sen sijaan muiston.

 

Viime talvena lojuin Sumatran rajasaarilla Indonesiassa. Kello oli kadonnut. Luin Conradin Lordi Jimiä riippumatossa, enkä ollut varma oliko marraskuu vai joulukuu.

Sitten tuli kuitenkin eksyttyä nettikahvilaan ja sähköpostiin: siellä oli pari kirjettä tytöiltä, ja niiden seassa tarjous kirjoittaa tämä kirjoitussarja.

”Siellähän voisi esitellä vaikka Conradia”, ajattelin.

Heti kun tulin takaisin Suomeen, tuli kuitenkin taas innostuttua Riikka Pelosta, Hannu Raittilasta ja Finlandiariehasta. Tässä siksi muistutus itselle, julistus teille muille.

Maailma on valtava. Historiaan hukkuu melkein kaikki.

Ei sillä oikeasti ole väliä kuka saa ensi vuonna Finlandian. Mutta sillä on mitä Joseph Conrad kirjoitti 114 vuotta sitten lontoolaisella ullakolla.

 

Kannattaa siis painua kirjastoon ja etsiä tie kauneuteen. Näistä on hyvä aloittaa:

Lordi Jim

Nuoruus ja muita kertomuksia

Varjolinja

Pimeyden sydän

Anarkistit

Takaan että niistä jokainen on elämys. Jos ei ollut, valituksia voi lähettää osoitteeseen:
ilmari.envall(at)gmail.com

Muutakin saa lähettää, etenkin jos on kaunis ja Conradista diggaileva tyttö (17 - 25 v.).

Siinä se. Lukekaa.

Kirjoitti, ylisti, muisteli ja deittasi: 
Ilmari Envall