Kirjasammon kevät: Alexandre Dumas, musta mies

Teema
14.4.2014

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Alexandre Dumas, musta mies

   ihmisistä ja kirjallisuudesta

 

En ole ihan varma miten se tapahtui. Oli yö ja surffasin netissä. Parin älyttömän sattuman kautta päädyin keskustelupalstalle, joka oli otsikoitu näin:

”Niggers you didn`t know were niggers.”

Siellä oli törkyä ja vihaisia sanoja, mutta myös valokuvia Alexandre Dumas vanhemmasta. Olin vaikuttunut, hämmästynyt – olin aina rakastanut kirjailijaa, mutten ollut koskaan ajatellut miltä Dumas näytti.

Kertaus: Alexandre Dumas on Ranskan ikonisimpia kirjailijoita. Hän oli uskomattoman tuottelias mies, joka jätti maailmaan yli 250 romaania, niiden joukossa sellaisia mestariteoksia kuin Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi. Ne tuntee nimeltä lapsikin. Ne ovat ranskalaisuuden perikuva ja pohjaveri.

Silti moni ei tiedä, että Dumasin isoäiti oli orja Santo Domingosta. Se loukkaa Pariisin uusnatseja, vaikka triviaahan se tietysti on. Kirjailija oli yhtä ranskalainen kuin Napoleon. Silti on hauska googlata Dumasin kuvia – ja nähdä iloinen musta herrasmies, joka hymyilee kameraan.

Ja tosiaan. Jos Dumas heräisi eloon ja tulisi Viitasaaren kirjastoon kertomaan Kolmesta muskettisoturista, joku persu kuiskaisi eturivissä: ”Kuka se neekeri on? Miten se tähän liittyy?”

 

On helppo luulla, että rasismi on jotenkin muinainen asia. Ihminen on aina halunnut erottautua muista. Mutta roduilla spekulointi pääsi vauhtiin vasta 1800-luvulla – se oli ideologia, joka keksittiin oikeuttamaan sikailuamme siirtomaissa.

Vielä Napoleonin armeijassa oli afrikkalaisia upseereita. Hallen yliopiston professori ja suuri saksalainen filosofi, Anthon Wilhelm Amo, oli Ghanasta ryöstetty orja, joka päätyi Eurooppaan ja nousi yliopistomieheksi.

Näitä Hollywood-leffojen juonia on 1700-luvun Eurooppa pullollaan.

Vasta Darwinin teorioiden vääntely lukitsi valkoisten (hirmu)vallan. Dumasin kuvaa ei enää julkaistu lehdissä. Tummaihoista kirjailijaa alettiin pitää vähän perverssinä ideana. Alkoi rasismin aika isolla R:llä, se vitsaus jota vastaan yhä taistellaan.

 

Nykyisin moni osaa ajatella niin kuin asia on. Ettei ole olemassa rotuja. Se on roskaa, jonka tiede on kumonnut. Ei ole muuta kuin ihmisiä. Ei ole mitään mitä pitäisi miettiä.

Onhan hyvä ettei kukaan ajattele Dumasin ihonväriä – mitä se muka merkitsee? Miksi siis edes kirjoitan tätä juttua?

Vain siksi, että luin äskettäin Toni Morrisonin huikean esseekokoelman Soittoa pimeässä. Siinä Amerikan ihanin nainen tutkii maansa kirjailijoita – Edgar Allan Poeta, Melvilleä, Hemingwayta – ja todistaa, että mustan väestön läsnäolo ohjasi kulttuurin suuntaa jo orjavuosina.

Morrison kirjoittaa myös halusta naamioida ja kätkeä tätä vaikutusta.

”Rodun jättäminen vaille huomiota ymmärretään yleväksi”, Morrison sanoo, ”jopa jalomielisen liberaaliksi eleeksi. Rodun noteeraaminen merkitsisi sitä, että erilaisuus tunnustetaan, millä on entuudestaan huono maine. Mutta kun tätä näkymätöntä korostetaan vaikenemalla koko asiasta, mustan ihmisen sallitaan vain varjottomana ottaa osaa dominoivaan kulttuurimaailmaan.”

On siis hyvä nostaa esiin mustia sankareita. Me tarvitsemme muistutusta. Sillä ihminen lokeroi joka päivä – vaiston varassa, viattomasti – ihmisiä kulttuurin ja ihonvärin perusteella. Sitä ei edes tajua tekevänsä. Toni Morrison ei pyydä muuta kuin että olisimme rehellisiä itsellemme.

Tätä pohtii lukiessaan vaikka Philip Rothin Ihmisen tahraa. Se on nerokas romaani mustan perheen pojasta, joka ylittää rotuaidan tekeytymällä valkoiseksi.

Toinen suuri kirja, Coetzeen Häpeäpaalu on siksikin niin upea, että se kuvaa apartheidia ilman että sen henkilöistä kerrottaisiin, ovatko he mustia vai valkoisia. Hiljaisuus tekee selväksi sen, ettei ihonvärin taakka ole kadonnut.

Toni Morrisonin innoittamana lopetan tämän jutun vinkkilistaan, jonka olen aina halunnut kerätä:

Mustia kirjailijoita, joista olen nauttinut suunnattomasti.

 

Lukekaa heitä. Ja aina kun tajuaa: ”En ikinä pystyisi kirjoittamaan näin. Olen tyhmempi kuin tämä tyttö Detroitin slummeista”, on asian ytimessä. Aivan: ei ole muuta kuin ihmisiä. Se tarkoittaa myös, että se Koraania metrossa lukeva somalityttö on fiksumpi kuin puolet tämän jutun lukijoista. Samoin se itäeuroopasta liftaava kerjäläinen, jolle kukaan ei suostu antamaan euroakaan.

Siinä ei auta lukea rasistisia blogeja.

Auttaa sanoa: ”näytät eriltä, olet sama. Rakastan sinua, halataan.”

 

Mustia kirjailijoita, joista olen nauttinut suunnattomasti

 

Ilmari Envall