Kirjasammon kevät: Sotasatu

Teema
28.4.2014

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Sotasatu

 

Kuopio on pieni suomalainen kaupunki: unelias, idyllinen, lapsellinen paikka asua.

Sitten historia lyö.

Se löi kerran, pari kertaa, vain pari hurjaa iskua. Silti ne päivät jäivät muistiin.

Kun tutkii jatkosodan päiviä suomalaisessa kaupungissa, saa eteensä ihmisiä, joiden on pakko tuntea. Joiden kivut ja vimmat ovat suunnattomia, mahtavia, ne riittävät. Ei kirjailijan tarvitse keksiä shokkeja tai paljastuksia. Riittää kun katsoo ja kuulee. Riittää kun pitää kiinni ohjaksista.

Sirpa Kähkösen Neidonkenkä on täynnä tätä sakeaa ristiriitaa.

Maailma on kotoinen, draama on valtavaa. Suomalaisen metsäklaanin elämää sotketaan historian kuuluisiin terrorikuviin.

                                                                                                             

Yhteys tulee esiin jo romaanin alussa. Neidonkenkä alkaa näin:

”Kaksi lasta istui lähteen äärellä. He katselivat saniaisia jotka nyrkkiin pusertuneina puskivat kosteasta maasta. Linnut ryystivät lehdon sakeaa ilmaa kuin keittoa.”

Poika katsoo saniaista ja sanoo: ”Se on kotkansiipi, sillä on voima.”

Ohi ajaa kuorma-auto täynnä saksalaisia sotilaita. Jokaisen rinnassa on kotkansiipi, sama voiman merkki, jonka poika taittoi saniaisesta tytön rintaan.

Tätä liittoa Kähkönen maistelee vielä monta kertaa.  Se on yhteys kodin ja vieraan, väkivallan ja rauhan, valtavan ja pikkuruisen välillä.

Kaikkein herkullisinta se on kauniissa loppukuvassa, jossa kuopiolaistytöt flirttailevat saksalaisten sotilaiden kanssa. On hämärä lehto, pari konjakkinaukkua ja pusu huulille – nerokas metafora siitä historian kaudesta, josta romaani kertoo.

 

Neidonkenkä tapahtuu kesäkuun alussa vuonna 1941. Se on yhdenpäivänromaani, mutta se on myös osa romaanisarjaa, joka kuvaa Kuopion vaiheita. Jos ei oteta lukuun paria varhaista nuortenkirjaa, Kähkönen on kirjoittanut koko elämänsä (ja yli 15 vuotta) yhtä romaania.

Se alkoi vuonna 1998 kirjalla Mustat Morsiamet, jatkui kronologisesti ja läpi talvisodan, välirauhan ja jatkosodan kirjoissa: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä ja Hietakehto.

Draama jatkuu yli kirjan rajojen. Silti sarjan osia on upea lukea myös yksinään. Sillä Neidonkenkä on liikettä, se on ihmiskohtaloiden draamaa. Mutta se on myös iltapäivän hidasta kulumista, melkein liian hidasta ollakseen kirjallisuutta – oikeastaan juuri sellaista kuin elämä.

Kähkösen proosa on uskomattoman kaunista. Mutta Neidonkenkä on myös täynnä kovaa älyä ja oivallusta – tämä yhdistelmä tekee Kähkösestä hienon kirjailijan.

 

Sen osoittaa Neidonkengän metsäkohtaus, jota on vaikea olla ihailematta. Se on kirjan älyllinen, temaattinen ja tyylillinen huippukohta.

Ani Ja Mari kävelevät metsässä kahden saksalaisen sotilaan kanssa.

Ilta on täynnä sodan ja rakastelun ristikuvia. Kieli on runollista ja silti se on näin tarkkaa:

”Se laski kätensä Marin polvelle. Eikä se tuntunut niin pahalta siksi että oli nauranut, paitsi että se juuri siksi tuntui maailman pahimmalta, ja Mari olisi tahtonut ponnahtaa pystyyn ja lähteä juoksemaan, mutta pehmeys huljahteli hänen ruumiissaan, hän tunsi olevansa täynnä lämminvetisiä onteloita...”

Myöhemmin: ”Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä.”

Mies ryömii varoen, ”kuin srapnellisateen alla”, ja kohottaa kättään – ”kuin olisi tahtonut puhdistaa roskia” tytön leningiltä.

Iltametsän äänet kaikuvat romaanin virrassa. Samoin pelko, huuma ja ujot tunteet. Moni olisi pilannut kohtauksen hirviöimällä natsisotilaita, mutta Kähkösen käsissä hekin ovat aika sympaattisia, ihmisiä hassuissa univormuissa.

Taiteen ytimessä on ihminen. Jos osaa luoda ihmisen, on taiteilija. Jos kutoo ihmisistä historiaa, on enemmän.

Sirpa Kähkönen on. 

 

Ilmari Envall


Sirpa Kähkönen. Kuva: Katja Lösönen