”Älä huido niitä! Ne on avaruuden olioita, humanisteja!”

Sanojen ajassa Teemu Saarisen kirjailijakuva on vähän paljastava mutta paljon puhuva. Tätä kirjailijaa on häntä tuntemattomien turha yrittää tunnistaa kaduilla. Kun tarkastelee kirjailijaprofiilia, niin kovin on kuvailu lyhytsanaista: syntynyt Lahdessa, asuu Tampereella, opintoja yliopistossa. Tarkempia lähdetietoja ei ole saatavilla. Mutta kirjalista onkin jo sitten paljon pidempi.

Nyt muoti-ilmiönä riehuva ihmisten ja asioiden brändäys sekä polttava julkisuushaluisuus ja sitä kautta mahdollisen kaupallisen menestyksen maksimoiminen voivat joillekin ihmisille olla epämiellyttävää tai ainakin hämmentävää. Kumpi on tärkeämpää, kirjan sisältö ja sen luoma tunnetila vai kirjailijan persoona? Eräs tämän vuoden esikoiskirjailija on ilmoittanut pyrkivänsä erityisesti julkkiskirjailijaksi, mutta miksi kirjailijan esittelevässä ajankohtaisohjelmassa ei vaivauduta kertomaan edes sitä, mistä aiheesta hänen esikoiskirjansa ylipäänsä kertoo. Pitäisikö lukijan kiinnostua kirjasta ainoastaan siksi, että kirjailijan brändi on ”hyvin koulutettu, kolmekymppinen perheenäiti”? Siinä, että kirjailijat tienaavat hyvin kirjoittamisellaan, ei kerta kaikkiaan ole mitään väärää – päinvastoin, ja siihenkin kai julkisuudella sitten loppumetreillä tähdätään.

Teemu Saarinen on toista maata. Ellen kaukaisesta menneisyydestä tuntisi kirjailijaa, en usko, että olisin kovin helposti saanut häneen yhteyttä (pikkuisen piti pinnistellä nytkin). Se, että kirjailija suostui vastaamaan kysymyksiini, onkin sitten jo pieni työvoitto.

Teemu Saarinen on lastenkirjailija, jonka tyylilaji on huumori. Hän on kirjoittanut 14 lastenkirjaa, joita lasten lisäksi mielellään lukevat myös aikuiset. Esikoiskirjassaan Make ja merenneito (1992) Make saa onkeensa Tanskasta Heinäjoelle eksyneen ikääntyneen merenneidon. Neidon saamiseksi kotikonnuille Maken kekseliäisyys joutuu koville. Kolmen kirjan verran tutustutaan Unski-nimiseen poikaan, joka on aivan toivoton jalkapalloilija, mutta ei anna periksi haasteiden edessä. Saarisen kirjoissa liikutaan myös sekä koulumaailmassa että noitakoulumaailmassa. Alkeisnoitumisen peruskurssin oppilaiden ja opettajien nimet ja taiat eivät ollenkaan kalpene Harry Potterin Tylypahkataikojen rinnalla – ne vain naurattavat enemmän. Sitä paitsi Saarinen on esipotteriaaninen kirjailija, liekö Rowling saanut vaikutteita Suomalaisesta lastenkirjallisuudesta?

Lyhyitä hauskoja tarinoita sisältävät Naurettava kirja, Lihasmies ja Konstaapeli Pamppu. Huumorin takaa löytyy ihan vakavasti otettavia lasten arkeen liittyviä asioita sekä pohtimiseen ja oivalluksiin inspiroivia aiheita. Loppujen lopuksi maailma osoittautuu mukavaksi paikaksi ja yllättävät loput laittavat suun virneeseen.

Pelle ja Palle on lukemaan opetteleville metka opus. Siinä kaverukset pupu ja possu sekoilevat eläinten ja asioiden nimien kanssa ja etsivät aina sitä mitä ovat jo löytäneet. Tiedättekö muuten mikä on vihreä kivi, joka ei sammaloidu?

Muumilaakson väelle Saarinen on kirjoittanut uusia seikkailuja muutaman lasten kuvakirjan verran.

Mitkään kirjojen juoniselostukset eivät tee oikeutta Saarisen tyylille ja huumorille, joten suosittelen ottamaan jonkun hänen kirjoistaan käteen ja lukemaan sen. Pentti Otsamon kuvitus sopii mainiosti yhteen Saarisen huumorin kanssa. Kirjallisuuskriitikko Kaisa Neimala sanoi taannoin kirjavinkkaustilaisuudessa, jossa vinkkasi kirjan Mummoni on pankkirosvo, että Teemu Saarisen lastenkirjat ovat aidosti hauskoja. Neimala osaa olla kriittinen ja teräväsanainen, eikä mielistele ketään. Hän on opettaja ja tuntee kirjallisuutta laajasti, joten tähän kommenttiin ainakin on luottaminen.

Tässä Teemu Saarisen kuulumiset:

Olet melko salaperäinen kirjailijahahmo. Lukija voi vain arvailla, millainen sanailijavelho nimen takana piilee. Kirjailijakuvasikin antaa ymmärtää, että sinua ei niin vaan kaupungin kaduilla bongailla. Luuletko, että voisit kuvailla kirjailija Saarista vaikkapa edes kolmella virkkeellä? Virkkeissä saisi mieluiten olla yli kolme sanaa per virke. Mikäli haluat kertoa enemmän, se olisi tietysti oikein mukavaa.

Päinvastoin: kirjailija Saarinen on hyvin helppo bongata kaupungilla. Hän on se mies, joka kulkee ruskea paperipussi päässään ja törmäilee lyhtypylväisiin. Ja tässä on vielä se kolmas virke, mutta siinä ei tehdä enempää paljastuksia.

Mitä kirjailijan arkeesi tällä hetkellä kuuluu? Mitä teet silloin kun et kirjoita?

Silloin kun en kirjoita, kuljen kaupungilla tyrkyttämässä ihmisille nimikirjoituksiani, mutta ne eivät kelpaa kenellekään, koska kukaan ei tunne minua. Kaiken muun ajan kirjoitan vimmatusti vastauksia tämänkaltaisiin kyselyihin, joita kukaan ei tosin lue, koska kukaan ei tunne minua eikä osaa yhdistää minua siihen paperipussi päässä kulkevaan heppuun. Varsinaiseen kirjojen kirjoittamiseen ei juurikaan jää aikaa. Hektistä elämää.

Mitä kirjasto sinulle merkitsee?

Jos Suomessa olisi kaupunki tai kunta, jossa ei olisi kirjastoa, se näivettyisi ennen pitkää omaan tyhmyyteensä. Kirjasto on ihmiskunnan parhaita keksintöjä, ja sitä ei onneksi ole keksitty vasta meidän aikanamme. Tämän hetken ihmiset tuskin olisivat sitä samassa muodossa toteuttaneet, vaan olisivat miettineet, kuinka sen voisi äkkiä muuttaa rahaksi tai lakkauttaa.

Tiedätkö mikä on Kirviö ja miten se liittyy sinuun?

Kirviö on hyvä ystäväni ja työskentelee virtuaaliolentona Helsingin kaupunginkirjaston lastensivuilla. Muistaakseni Kirviö sai aikoinaan työpaikan juuri minun suosituksestani, mutta olisi varmaan pätevänä kaverina saanut sen muutenkin. Kirviön pukusuunnittelun ja stailauksen on tehnyt huippukuvittaja Pentti Otsamo.

Kirjoitat lastenkirjoja, joita myös aikuisten on hauska lukea. Voisi jopa arvailla, että kirjasi avautuvat hieman eri tavoin aikuisille ja lapsille. Lasta ei lukijana aliarvioida. Hän varmasti tajuaa tarinoiden absurditkin käänteet mutta samalla aikuislukija ymmärtää tekstien ”todellisuusviitteet” sekä ironian. Miten tulit luoneeksi tällaisen tyylin?

Lastenkirjat, joita itse innostuin ”aikuisena” lukemaan, taisivat olla juuri tällaisia eli huvittivat myös aikuista. Sitten päätin kirjoittaa sellaisia itsekin. Lukijaa ei pidä koskaan aliarvioida, oli tekstityyppi tai kohderyhmä mikä tahansa. Jos niin tekee, kirjoittaja ei itsekään arvosta omaa tekstiään, ja se tuppaa myös näkymään lopputuloksessa. Ainakaan huumoria ei voi tehdä niin. Jos kirjailija pystyy naurattamaan itseään, on paljon todennäköisempää, että myös lukijalla on hauskaa, oli hän minkä ikäinen hyvänsä. Huumori yhdistää eri ikäluokkia.

Jotkut tarinat kirjoissasi Naurettava kirja, Lihasmies ja Konstaapeli Pamppu voisivat olla jopa pakinoita tai aikuisten novelleja. Tekeekö mielesi koskaan kirjoittaa proosaa tai peräti romaania aikuisille?

Kirjoitustyylini tahtoo olla sen verran pelleilevä ja lyhyenläntä, että se sopii hiukan paremmin lasten luettavaksi. Toisaalta koskaan ei pidä sulkea pois uusia asioita ja päättää etukäteen, mitä tekee vaikkapa viiden vuoden kuluttua. Aina täytyy jättää mahdollisuus keksiä jotain merkillistä, mitä ei ole tullut vielä tehtyä. Uusien juttujen etsiminen on aina kiinnostavampaa kuin vanhan toisto. Itse en lähtisi rankkaamaan lastenkirjoja aikuisten kirjojen ala- tai sen paremmin yläpuolellekaan. Lastenkirjoissa voi kokeilla melkein rajattomasti erilaisia asioita, eikä tosimaailman lainalaisuuksista tarvitse juuri välittää. Totta kai jokainen kirjailija varmasti ainakin jossain vaiheessa miettii erilaisia ilmaisumuotoja tarinoilleen, mutta se mistä syntyy valmista julkaisukelpoista tavaraa onkin sitten toinen juttu. Saapi nähdä.

Eräänä lämpimänä kesäviikkona vuosia sitten kaksi kummipoikaani veljineen viettivät aikaa maalla kanssani ja illalla ennen nukkumaan menoa luin pojille Unskin jalkapallokirjoja. Pikkupojat nauroivat kippurassa ja ihmettelivät kilvan Unskin hölmöilyjä. Kaikki tykkäsivät itsekin potkia palloa, joten banaanipotkuja oli varmasti harjoiteltu (ja potkittu ties minne). Vieläkö voisit kirjoittaa kirjan Unskista? Kuka on sinulle kirjojesi rakkain hahmo?

Unskeja tuskin tällä tietoa tulee lisää, mutta jätetään kuitenkin sama varaus kuin edellisessä vastauksessa. Kirjojeni hahmoja on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen, koska ne ovat kaikki omia luomuksiani. Kun tässä nostit Unskin esiin, niin onhan hän kieltämättä tärkeä hahmo jo siksikin, että hän esiintyy ainoana hahmoistani kolmessa kirjassa. Ekassa kirjassa Maailman huonoin jalkapalloilija tosin päähenkilön, minä-kertojan, nimeä ei mainita ollenkaan, mikä taisi minusta olla kirjoittamisen aikaan huvittava ajatus. Unski saa nimen vasta toisessa kirjassa. Unskin lisäksi nostaisin monista hahmoista erittäin läheiseksi myös herra Aasin (ei kaipaa perusteluja).

Voiko kirjojesi rivien välistä lukea kirjailijan omasta jalkapallointohimosta? Käyttäydytkö samalla tavalla jalkapallokatsomossa kuin ”Äiskät” FC Äiskät -nimisessä tarinassa, joka sisältyy kirjaan Lihasmies? (Äiskät huusivat ja uhittelivat katsomossa pahemmin kuin jalkapallohuligaanit, sitä itse koskaan myöntämättä.) Vai vetoaako sinuun enemmän iskelmämusiikki tyyliin ”Kauko Hurmos” (esiintyy samassa tarinassa)?

Jalkapallointohimoni ei ole mitenkään piilossa rivien välissä, kyllä se on vakavampaa ja parantumatonta sorttia. Jos joskus näen katsomossa äiskien kaltaisia naiskatsojia, siirryn suosiolla turvallisempaan katsomonosaan. Muuten suomalaisissa futiskatsomoissa on kivaa ja täysin turvallista. Oikeiden faniryhmien lauluthan muuttivat takavuosina suomalaiset futispelit hartaushetkistä hauskoiksi tapahtumiksi, jonne jokaisen kannattaa mennä kannustamaan omaa suosikkijoukkuettaan (ja ehkä keksimään herjoja vastustajasta). Mitä taas tulee Kauko Hurmokseen, niin minähän olen Kaken fanclubin presidentti.  Ja tässä yhteydessä onkin muuten hyvä tilaisuus julkistaa ihan uusi vitsi eräästä toisesta Kaukosta:

            Kauko Röyhkä meni hattukauppaan. Mitä myyjä lausui?

            - Kauko Röyhkä, käykö reuhka?

Vierailet itse eräässä tarinassasi (Pentti Mähönen seikkailee jälleen : Konstaapeli Pamppu) kirjailija Mähösen järjen äänenä. Mähöselle käy tuuri, kun tietokone ja kirjan henkilöt kirjoittavat kirjan Mähösen puolesta. Käykö sinullekin niin, että välillä on pakko painaa ”henkilöiden häivytysnappia”, jotta saa kirjoitusrauhan? Ovatko kirjojesi hahmot tulleet tyrkylle päähäsi?

Kirjojeni hahmot ovat toistaiseksi pysyneet kiltisti kirjojen sivuilla lukuun ottamatta juuri Pentti Mähönen -kertomuksia, jotka perustuvat tositapahtumiin, ja kaikki näissä tarinoissa mainitut henkilöt (ja olennot) ovat oikeasti olemassa (meillä kotona).

Millaisesta kirjallisuudesta itse pidät? Millaisiin kirjoihin et koske pikkurillilläkään?  

Pidän kaikenlaisista hyvistä kirjoista, proosasta ja tietokirjoista. Nykyään tosin luen käytännöllisesti katsoen pelkästään aikuisten kirjoja. Jos en innostu aika pian kirjan alusta, hyppään seuraavaan, vaikka kirjaa olisi kuinka kehuttu. Suosikkeja on niin paljon ja erityyppisiä, että en lähde nimeämään erikseen. Ja koska olen hämärässä menneisyydessäni työskennellyt myös kirjastossa, olen varmasti koskenut pikkurillilläni ihan kaikenlaisiin kirjoihin.

Olet tehnyt myös aikamoisen aluevaltauksen ryhtymällä Tove Janssoniksi Tove Janssonin jälkeen. Miltä tuntuu kirjoittaa muumikuvakirjoja?

Olen tosiaan tehnyt joitakin vuosia sitten tilaustyönä kaksi Muumi-tarinoiden kokoelmaa. Tällaisia nykyään tehtailtavia juttuja ei pidä ollenkaan sekoittaa Tove Janssonin alkuperäisiin Muumi-kirjoihin. Ne ovat kirjallisuutta, jälkituotantoa tehdään rahan takia. Nykytarinat ovat pyöristettyjä ja särmättömiä, ja niin niiden täytyykin olla. Ei kukaan toinen kirjailija voi lähteä kehittelemään ja muuttelemaan Tove Janssonin luomia hahmoja. Siksi näiden hahmojen on oltava tarinan alussa ja lopussa täsmälleen samanlaisia. Kirjailijallehan tällainen tavoite on aika merkillinen haaste. Vähän kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Vertaisin Muumi-tuotantoa Disney-tehtaaseen: pyöreitä palleroita harmittomissa tarinoissa. Molemmilla on toki runsaasti kysyntää, ja siinähän on jo perustelu niiden tuotantoon.

Mitä seikkoja lasten kirjoja kirjoittavan kirjailijan täytyy ottaa huomioon tarinaa sepittäessään? Auttaako se, että kirjailijan ”oma sisäinen lapsi” voi hyvin ja oma lapsuus on selkeästi muistissa? Luitko itse lapsena lasten kirjoja, oliko sinulla suosikkeja?

Kuten jo aiemmin totesin, lapsilukijaa ei saa missään nimessä ainakaan aliarvioida. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että kirjaa lukeva lapsi on älykkäämpi kuin kirjan kirjoittaja. Eiköhän ihminen ole jollain tavalla lapsi koko elämänsä. Jotkut aikuiset vain luulevat olevansa jotenkin kypsempiä. Hauskimmat ihmiset ovat varmaan aina hiukan lapsellisia, hyvässä mielessä. Lapsille kirjoittaminen antaa luvan leikitellä asioilla ja katsoa niitä erilaisista näkökulmista. Ehkä se jopa vapauttaa ajattelua, kun ei tarvitse stressata, mitä joku tiukkapipo tästäkin joskus tuumaa, jos vitsi ei mene perille (ja sitäkin on joskus tapahtunut, että lapset lukevat sujuvasti, mutta kriitikko ei hoksaa vitsiä). Lapset sen sijaan hoksaavat luultavasti enemmän kuin aikuiset uskovat. Eivät he missään komerossa elä vaan samassa maailmassa kuin aikuisetkin. He vain vastaanottavat tietoa siitä vähän eri eväillä kuin aikuiset. Totta kai jonkin verran täytyy ajatella kohderyhmän ikää, tai sitten siitä viimeistään muistuttavat kustantamon esilukijat. Itse luin lapsena lastenkirjoja, koulukirjoja ja sarjakuvia. Kirjastokorttini numero oli 391, ja se oli ahkerassa käytössä.

Mummoni on pankkirosvo ilmestyi syksyllä 2010. Kirjassa Touko- poika tempautuu räväkän mummonsa kanssa kiertelemään Ruotsia ja Norjaa ja ryöstelemään pankkeja. Onko sinulla jo uusi kirja työn alla? Vieläkö lähetät Toukon ja mummon baanalle?

Mummo ja Touko eivät ainakaan ihan heti lähde baanalle. Lada on nimittäin korjaamolla (kroonikoiden osastolla), mutta jätetäänpä jälleen tulevaisuus tulevaisuuteen. Uusin kirjani Iskä osaa (melkein) kaiken ilmestyy maaliskuussa 2011 ja on ihan älyttömän hyvä kirja, joka sopii kaikenikäisille ihmisille ympäri maailman. Kannattaa ostaa tai lainata kirjastosta jo tänään!

Tuhannet kiitokset sinulle Teemu vastauksista ja oikein mahtavaa kirjallista inspiraatiota sekä luomisen iloa tämänkin vuoden varrelle!

Tuhannet kiitokset kysymyksistä ja oikein mahtavaa haastattelullista inspiraatiota sinullekin vanha tuttavani Satu (ja kai kirjoitat jatkossakin pelkästään myönteisiä arvioita kirjoistani? Sen takiahan minä sinulle rahaakin aina lähetän.)

- Satu Vähämaa -

Viimeksi päivitetty 15.3.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011