Viikatemiehiä, luurankoja ja unia

Teema
11.5.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Siinä missä länsimainen taide kuvaa kuoleman yleensä luurankomaisena hahmona, jylhänä vanhana miehenä, huppupäisenä viikatemiehenä tai todella groteskina olentona, Terry Pratchett esittää teoksissaan kuoleman persoonallisena ja sympaattisena hahmona, joka yrittää ymmärtää ihmisyyttä ja johdattaa ihmisiä tuonpuoleiseen elämään. Pratchettin kuolema tosin fyysisiltä ominaisuuksiltaan on klassinen henkilö viikatteen kera. Runoudessa ja kansanperinteessä on puolestaan esiintynyt sielulintu, jota on pidetty kuoleman personifikaationa tai ohjaajana manan maille. Lisäksi kautta aikojen Styx-joen yli kuljettava lautturi on ollut yleinen hahmo maailmankirjallisuudessa tai myyttiset henkilöt, jotka ohjaavat kuolemanjälkeiseen elämään vehreille kentille. Romanttinen kuolema on tullut tietoisuuteemme pitkälti goottilaisesta kauhukirjallisuudesta.

Poiketen kuitenkin perinteisestä länsimaisesta traditiosta, kuolema on haluttu nykyään kuvata monissa teoksissa vielä Pratchettin tulkintoja helpommin lähestyttävänä ja jopa arkisena hahmona, mikä puolestaan on yllättäen lähempänä vanhoja käsityksiä kuolemasta kuin modernia ajatusmaailmaa. Neil Gaimanin sarjakuvissa oleva Kuolema -hahmo on esitetty todella sympaattisena nuorena naisena, joka on läsnä ihmisten syntymässä ja myös varsinaisen fyysisen kuoleman koittaessa. Hän on yksi monista hahmoista mm. Sandman -sarjakuvissa, joita DC Comics julkaisi vuosina 1989-1996. Näissä teoksissa Kuoleman roolina on olla eräänlainen henkiolento, joka ohjaa ihmisiä tuonpuoleiseen ja auttaa heitä hyväksymään eletyn elämänsä ja lopullisen kohtalonsa.

Näyttelijä Claire Danes kirjoittaa osuvasti Gaimanin "Death: The time of your life" sarjakuvan esipuheessa, että kuolemalla on "mallin vartalo, runoilijan vaatteet ja parhaan ystäväsi hymy". Ylipäätään tämän sarjakuvan Kuolemaa voisi luonnehtia melko klassiseen 1980-luvun goottityyliin verhoutuneeksi (lähimpänä vertauskohteina voisi pitää esimerkiksi Siouxsie and the Banshees tai Sisters of Mercy -nimisten goottirock-yhtyeiden käyttämää imagoa). Tosin Gaimanin Kuolema -hahmon ikä vaihtelee hieman sarjakuvien kuvittajien tyylin mukaan; välillä hän vaikuttaa suorastaan teini-ikäiseltä, suurimman osan ajasta yleensä noin 20-30 vuotiaalta nuorelta naiselta ja yhdessä valistusaiheisessa sarjakuvassa yli 30-vuotiaalta. Kuoleman yleisilmeen sarjakuvissa on suunnitellut Neil Gaimanin läheinen ystävä Mike Dringenberg, joka piirsi hahmon mallinaan eräs oma ystävänsä.

Runoudessa kuolema on usein koettu lyyrisen minän vapauttajana maallisesta kärsimyksestä. Nuorena menehtyneen lupaavan runoilijan Marianna Kalliolan runokokoelmassa ”Unesta valveille tämä on katkera matka” lyyrinen minä toteaa: ”tahdotko minua säästymään / rukoiletko kuolemalta pois? / Näin unen ja se näytti  / elämässä emme / koskaan juhli niin / miltä siis minua varjelisit?”. Sylvia Plathin synkissä runoissa puolestaan kuolema kuvataan samanaikaisesti irvokkaana ja kylmänä mutta toisinaan jopa hellänä. Näiden esimerkkien lisäksi kuolemankuvausta pidetään aina pitkälti heijastuksena omasta ajastaan ja vallitsevasta yhteiskunnasta.

Tämän pohjalta voi itse kukin meistä miettiä, mitä kysymyksiä ja ilmiöitä kuolema tämän hetkisessä kaunokirjallisuudessa ilmentää ja voisiko Kuolema olla hahmona tietynlainen muistutus meille siitä, mitä kaikkea ihmiset ovat aikojen saatossa unohtaneet ja miten paljon elämästä voi oppia, kunhan vain istahtaa hetkeksi Kuoleman seuraan tienpientareelle vaikkapa proosasta turisemaan.

Kimmo Leijala / Kirjasampo