Lasten selkokirjoja jo monipuolinen valikoima

Lasten selkokirjoja jo monipuolinen valikoima – Lukutaidon alku voi syttyä pienestäkin kipinästä

Päivi Heikkilä-Halttunen

Jo yli 10 prosenttia suomalaisista hyötyy selkokielestä, joka on sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä yksinkertaisempaa.

Selkokielen tarve vaihtelee eri ikäkausina. Selkokieli auttaa monia pysyvästi (neurobiologisen syyn vuoksi, esim. ADHD, autismikirjo, oppimis- ja erityisvaikeudet), jotkut hyötyvät siitä osittain (ikääntymisen tai muistisairauden takia) tai vain väliaikaisesti (uutta kieltä opettelevat ja S2-oppilaat).

Uusimman vuoden 2019 selkokielen tarvearvion (Juusola 2019) mukaan lapsista ja nuorista jopa 11–18 % hyötyy selkokielestä.

Osalle oppilaista tuottaa vaikeuksia siirtyä alaluokkien helpoista ja konkreettisista sisällöistä abstraktia kielitaitoa vaativiin teksteihin. Selkokieltä tutkinut Leealaura Leskelä (2019, 60) korostaa, että tähän siirtymävaiheeseen tulisi tarjota heikosti selviytyville nuorille erilaisia kielellisiä tukitoimia. Tukiopetuksen lisäksi monet kielellisesti heikommat oppilaat, mukaan lukien myös suomea äidinkielenään puhuvat, tarvitsevat oppimateriaalia ja opetusta, jossa kieltä on muokattu helpommaksi. Yksi tukitoimi ovat selkokieliset kirjat.   

Kuka tahansa penseästi lukemiseen suhtautuva lapsi ja nuori saa selkokirjoista apua ”lukujumiinsa”, sillä selkokirja antaa tottumattomalle lukijalle palkitsevan lukuelämyksen alusta loppuun itse luetusta kirjasta. Lukutaidossaan vielä hieman kangerteleva voi lukea kirjan ensin selkoversiona ja myöhemmin alkuteoksena.

Lapsille ja nuorille ilmestyy nykyisin jo ilahduttavan paljon selkomukautuksia suosituista kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista. Selkokirjat tuovatkin lukemiseen tasa-arvoa, kun oppilas voi valita lukutaitonsa tasolle sopivan selkoversion teoksesta, joka luetaan yhdessä koulussa. Selkotekstistä hyötyvä lukija ei saa kehnon lukijan leimaa, kun hän pystyy tasavertaisesti osallistumaan keskusteluun selkomukautetun teoksen pohjalta.

Vapaaehtoiseen lukudiplomiin tai lukuvuoden aikana yhdessä luettaviin ”pakollisiin” kirjoihin kannattaa aina nostaa mukaan myös selkokirjoja!

Vuotuinen lapsille, nuorille ja aikuisille suunnattu kotimainen selkokirjatarjonta, vain 20–30 kappaletta, on määrältään sen verran rajattu, että uutuuksia on helppo seurata. 

Kielen selkeyden takaa selkologo

Selkokirjoja ryhdyttiin julkaisemaan Suomessa jo 1980-luvulla, mutta lasten ja nuorten selkokirjojen määrä on lähtenyt nousuun vasta vuosituhannen taitteessa. Kirjoja kustantavat pienet ja erikoiskustantamot, mm. Avain, Opike / Kehitysvammaliitto, Pieni Karhu ja Oppian.

Selkokielen laatua valvoo Selkokeskuksen alainen selkokirjatyöryhmä. Se myöntää selkologon kirjoille, jotka täyttävät selkokielen kriteerit. Selkokirjallisuuden julkaisukynnys on Suomessa melko korkea, sillä niiden julkaiseminen, kirjoittaminen, kuvittaminen ja markkinointi vaatii erityisosaamista. Toisinaan julkaistaan omakustanteina selkokielisinä markkinoituja lastenkirjoja, jotka aina täytä kaikkia selkokielen kaikkia kriteerejä. Näistä kirjoista selkologo puuttuu.

Myös selkokieleen keskittyneiden kustantamoiden lasten ja nuorten selkokirjojen laatu on edelleen melko kirjavaa niin ulkoasun (kansi, typografia, kuvitus) kuin kirjallisten ansioidenkin osalta. Selkokirjan tulisi antaa ”tavallisen kirjan” tapaan lapselle ja nuorelle täysipainoinen, myös tunnetasolla koskettava lukuelämys. Lyhyempi mitta ja helpompi kieli ei saa tehdä kokonaisuudesta torsoa. Hyvä lasten ja nuorten selkokirja on kokonaistaideteos ilman vähätteleviä etuliitteitä.

Opetussuunnitelmissa näkyvästi esillä oleva kielitietoisuus on osaltaan vahvistanut selkokirjallisuuden asemaa. Lukijaksi kasvamiseen ja kirjallisuuskasvatukseen kuuluu olennaisesti ymmärrys erilaisista teksteistä, genreistä ja tyylilajeista.

Selkokirjat ovat muodoltaan ja sisällöltään usein helposti lähestyttäviä: niinpä sujuvan lukutaidon hankkinut ja lukemiseen myönteisesti suhtautuva nuorikin voi viihtyä välillä selkokielisen kirjan äärellä.

Selkokirjoja voidaan käyttää äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla tekstianalyysin työkaluna: löytyykö alkuteoksesta ja selkokirjasta sama tarinan punainen lanka? Mitä kohtia tai sivuhenkilöitä selkoversiosta on jätetty pois? Ovatko kaikki karsinnat oppilaiden mielestä perusteltuja?

Moni selkokirja sopii mainiosti pienryhmässä tai luokassa ääneen luettavaksi.

Selkokirjoissa on usein alussa hahmotusta helpottava listaus keskeisistä henkilöistä ja tapahtumapaikoista. Selkokielelle ominaiset lyhyet kappaleet, runsas vuoropuhelun käyttö ja selkeä lauserakenne auttavat kokonaisuuden hahmotusta ja siksi selkokirjat sopivat monille, joilla on keskittymisvaikeuksia.  

Tutkimusten mukaan (Leskelä 2019, 197) selkokielestä eniten hyötyvät valitsevat kirjan nimenomaan sen kansikuvan ja kuvituksen perusteella. Silti valitettavan harvoissa nuorille suunnatuissa selkokirjoissa on kuvitusta. Kuvituksen ilmeinen hyöty liittyy kuvan kykyyn selittää tekstiä, tukea luetun ymmärtämistä ja toimia myös levähdyspaikkana, jos lukeminen etenee vielä hitaasti. Selkokirjojen kuvituksen voi ajatella eräänlaisena ankkurina, joka kiinnittää lukijan mielenkiinnon teokseen.

Kipinät ja Juttuset, kokoaan isompia sarjoja

Artikkelissa esittelen alakouluun sopivia uusia selkokirjoja ja annan vinkkejä selkokirjallisuuden käytöstä osana eri oppiaineiden opetusta ja lukupiiritoimintaa.  

Lasten lukutaito ei enää kehity tasatahtia alkuopetuksen aikana, ja siksi alakoulussa on nykyisin paljon lapsia, jotka hyötyvät selkokielisestä kirjallisuudesta.

Eija Lehtiniemi (2000, 155) on sanonut nasevasti, että antaessaan lapselle liian vaikean kirjan aikuinen voi tietämättään aiheuttaa lapselle lukemisvaikeuden.  

Eija Lehtiniemen, Mervi Wäreen ja Arto Törmäsen Kipinät-sarja (Seitsemän helppoa kirjaa hauskoista eläimistä, Kehitysvammaliitto 2001) on edelleen ainoa lukutaidon opettelun varhaisvaiheeseen räätälöity selkokirjasarja. Helpot tekstit ja hauskat kuvat innostavat lukemaan sarjan ensimmäisen kirjan kannesta kanteen jo silloin, kun lukija tuntee vasta neljä kirjainta ja osaa lukea niistä muodostuvia helppoja sanoja. Kirjoissa on paljon toistoa ja tarina on sidostettu kuviin, jotka helpottavat samalla tarinan hahmotusta. Sarjan edetessä lukijaa haastetaan vähitellen, kun sana- ja lausetasot edellyttävät jo parempaa lukutaitoa. Sarjan mottona on ”lukutaito syttyy pienestäkin kipinästä”.

Maiju Mäen Juttuset-sarjassa (Kehitysvammaliitto 2019) on ilmestynyt viisi osaa kääntökirjoina, joista löytyy sama tarina myös tavutettuna. Kirjat ammentavat tuiki tavallisesta arjesta: sähkökatkos ajaa perheen kaaokseen, salainen ihailija aiheuttaa päänvaivaa, perheen telttaretki on vaarassa muuttua kauhutarinaksi, automatkalla sattuu kommelluksia ja varkauden silminnäkijä joutuu ikävään välikäteen. Saara Tuomelan kuvitus on selkeää ja havainnollistaa hyvin henkilöiden ilmeitä ja olemusta.

Maiju Mäen Presidentin painajainen ja Pulmista pahin (Opike 2015 ja 2016, kuv. Tiia Lehto) edellyttävät jo enemmän lukukokemusta. Kummassakin kirjassa on dekkarimainen juoni, kuten Laura Lepistön Kesäyön salaisuudessa (Opike 2016, kuv. Anita Polkutie), jossa tytöt vakoilevat mökin naapurustossa sijaitsevan huvilan salamyhkäisiä tapahtumia.  Kirjojen lopusta löytyy pedagogisia vinkkejä opettajalle kirjojen hyödyntämiseen opetuksessa.

Kansansadutkin taipuvat selkokielelle

Useamman eri tekijän selkomukauttamia ja kuvittamia perinteisiä kansansatuja (mm. Punahilkka, Ruusunen, Tuhkimo ja Kolme pientä pukkia) löytyy selkokielisinä kirjoina, osa myös tavutettuina, sekä verkosta vapaasti ladattavina  Jani Ikosen kuvittamina kuvatarinoina Papunetin sivuilta https://papunet.net/materiaalia/papuri https://papunet.net/materiaalia/kuvapankki/luokka/sadut-ja-tarinat.

Papunetin Papuri on ilmainen työkalu, jolla oppilaat voivat tehdä itse tai ryhmätyönä helppokäyttöisiä verkkokirjoja: esimerkiksi kuvitettuja ohjeita, omia tarinoita, päiväkirjoja, valokuva-albumeita, selkokielisiä tietokirjoja tai esittelymateriaaleja. Papurissa voi käyttää Papunetin kuvapankin tuhansia valmiita kuvia.

Tuula Kallioniemi on selkomukauttanut 2000-luvun alussa useampia Walt Disney -tuotantoyhtiön satuklassikoita ja muita lastenkirjoja (mm. Autot, Bambi, Leijonakuningas, Sanoma Magazines) ja kirjoissa on mukana alkuperäinen kuvitus.

Kuva: Johnny McClung /  Unsplash

Typografia ja visuaalisuus, usein yhtä tärkeitä kuin kirjan sisältö

Valtaosa lasten selkokirjoista on edelleen nidottuja vihkosia. Selkokielestä hyötyvän lapsen kannalta kirjan vaatimattomampi ulkoasu on valitettavasti usein myös signaali vähäisemmästä arvostuksesta. Toivottavasti lähitulevaisuudessa saadaan entistä enemmän Hanna Männikkölahden selkomukauttaman Vuokko Hurmeen Kiepauksen (Pieni Karhu 2019, alkuteos S&S 2017) kaltaisia houkuttelevia, kovakantisia, läpi kuvitettuja selkokielisiä lastenromaaneja, joiden ulkoasu on alkuteokseen verraten yhtä houkutteleva.

On kiinnostavaa, että selkokirjoille tyypilliset typografiset ratkaisut (kirjainten iso fonttikoko, väljä taitto ja asiakokonaisuuksien ryhmittäminen omiksi kappaleikseen) yleistyvät jo myös muussa helppolukuisessa, lukutaidon alkuun suunnatussa lastenkirjallisuudessa.

Kirjan kannella on entistä isompi merkitys lukemaan houkuttelijana. Valitettavan usein selkokirjan kansikuva tai amatöörimäinen kuvitus vähättelee edelleen lukijakuntaansa.

Selkokirjan kuvittamiseen eivät silti päde samat säännöt kuin muun lastenkirjan kuvittamiseen. Kuvan tulisi olla helposti hahmotettava. Kuvakulmilla ei kannata kikkailla ja parhaiten kuvitus näkyy vaaleaa taustaa vasten.  

Selkokirjallisuuden kuvituksesta ei ole Suomessa vielä juurikaan tehty tutkimusta. Selkotekstien testaustilanteissa on huomattu, että selkolukijat kiinnittävät ensimmäisinä huomion otsikkoon ja kuvaan (Leskelä 2010, 197). Kuvituksen tutkija Maria Laukka (2002, 52) on arvellut, että kehittymättömän lukijan kohdalla kuva ohjaa tekstin tulkintaa vahvemmin kuin paljon lukevan.

Lasten selkokirjassa kuva ei koskaan ole vain somiste, vaan sillä on myös pedagoginen ja lukuprosessia tukeva merkitys, jonka tulisi näkyä myös ammattitaitoisen kuvittajan työpanoksen arvostuksena.

Toiminnantäyteisyyden sijasta tavallinen arki riittää

Alakouluikäisten lasten selkokirjojen genrevalikoima monipuolistuu koko ajan: nyt löytyy jo eläinkirjoja, dekkareita, fantasiaa, tietokirjoja ja klassikoita. 

Ihannetilanteessa kirja ilmestyisi alkuteoksen rinnalla heti myös selkoversiona. Kari Levolan lastenromaani Leevi ja Leonora (Tammi 2010) julkaistiin heti ilmestymisvuonnaan Pieni Karhu -kustantamon kautta selkomukautuksena (selk. Jaana Levola, kuv. Väinö Heinonen). Romaani kertoo maalta kaupunkiin muuttaneen Leevin vaikeuksista sopeutua uuteen kouluun. Hän ystävystyy Albaniasta Suomeen muuttaneen Leonoran kanssa.

Pieni Karhu kustansi myös parin vuoden viipeellä Vuokko Hurmeen dystooppisia aineksia sisältävän lasten fantasiasarjan avausosan Kiepaus (S&S 2017) Hanna Männikkölahden sekomukautuksena ja Ina Majaniemen kuvituksin.

Lastenkirjallisuuden suositut trendit näkyvät jo selkokirjatarjonnassakin. Marita Hauhian ja Anne Randénin Emma ja Eetu- (Avain v:sta 2016) ja Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Aino ja Matias -sarjat (Pieni Karhu v:sta 2018) kertovat kumpikin sisarusten arjesta.

Nora Lehtinen innostui selkokirjoista lasten erityisopettajana. Hän huomasi, että lapsille suunnattujen selkokirjojen määrä oli hämmentävän pieni ja päätti itse paikata havaitsemaansa vajetta. Aino ja Matias -sarjan kirjoissa on kussakin kolme erillistä tarinaa, joissa kuvataan sisarusten kiireetöntä arkea, mm. koulun aloittamiseen liittyvää jännitystä, koululuokan vierailua kirjastossa, yökyläilyyn liittyvää koti-ikävää, kesänviettoa ja kaverisuhteita. Jokaiseen tarinaan liittyy aktivoivia kysymyksiä.

Myös Emma ja Eetu -sarjan viehätys perustuu leppoisan arjen kuvaukseen. Kirjoissa tehdään kesäretki järven rannalle ja autetaan loukkaantunutta lokinpoikaa, lähdetään metsään yhdessä äidin kanssa, etsitään isoveljen karannutta hoitokoiraa ja juhlitaan sisarusten yhteissynttäreitä. Emman ja Eetun yllätyslöytö (Avain 2016, käännös Maria Pakkala) on harvinaisuus lajissaan, sillä siitä on tehty kaksikielinen versio, josta tarina myös arabiaksi.

Sarjan kuvittaja Anne Randén on tehnyt kuvituskuvat ns. pesutekniikalla, jossa käytetään nestemäistä mustaa tussia ja valkoista peiteväriä. Vaativa ja työläs tekniikka ei ole aivan perusteltua selkokirjassa, jossa kuvan visuaaliseen kertovuuteen ja hahmotettavuuteen on syytä kiinnittää erityisen paljon huomiota. Useampi Randénin kuvituskuvista kuvaa lapsia takaapäin, mikä voi tehdä hahmotuksesta hankalaa.

Alakoulun tavallinen arki on keskiössä myös Tittamari Marttisen ja Aiju Salmisen selkokirjoissa Välituntirakkautta ja Kassu vauhdissa (Pieni Karhu 2007 ja 2009), joissa työstetään alakouluikäisten ystävyyden pelisääntöjä ja orastavia ihastumisen tuntoja.

Eläinaiheet selkokirjoissa suosittuja 

Eläinaiheissa on jo paljonkin valinnan varaa. Mervi Heikkilän Ponikesä (kuv. Marianne Mäki, Avain 2015) ja Jaana Levolan Heppapoika (Avain 2016) ovat täsmäkirjoja ratsastuksesta kiinnostuneille. Levolan lastenromaanissa isovanhemmat järjestävät yhdeksänvuotiaat sisarukset, kaksoset Sirin ja Jirin, ponipäivään. Alun epäluuloisuuden jälkeen Jirikin innostuu uudesta harrastuksesta.

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit. Tosia tarinoita hylätyistä kissoista ja Koiran kanssa. Tosia tarinoita harrastuskoirista ja taitavista työkoirista, Avain 2017 ja 2019) varioivat lastenkirjallisuudessa yleistynyttä sankaritarina-konseptia. Hylätyistä kissoista kertova kirja ottaa kantaa eläinsuojeluun: kissojen on karujen kokemusten takia vaikea luottaa löytöeläintalosta lemmikin noutaviin uusiin emäntiin tai isäntiin. Koirakirjassa esitellään tosielämän sankarikoiria, opaskoiria ja esim. lukukoira Börje.

Selkokirjallisuuden valikoimassa tulisi pitää mielessä tasa-arvoisuutta ja saavutettavuutta: on tärkeää, että suosituimmista lastenkirjoista olisi saatavilla selkomukautettu versio, jotta kirjasuosikeista voitaisiin keskustella yhdessä. Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on ilmestynyt Hanna Männikkölahden selkomukautuksena (Avain 2017, samanniminen alkuteos Tammi 2013). Anne Stoltin uusi kuvitus ei onnistu tavoittamaan alkuteoksen kuvittaneiden Markus Majaluoman ja Salla Savolaisen humoristista tyyliä. Männikkölahti on mukauttanut myös Nopoloiden Risto Räppääjä ja Sevillan saituri -kirjan (Avain 2017, alkuteos Tammi 2014), mutta siinä ei ole lainkaan kuvitusta.

Kuvituksen puuttumisen vuoksi hieman ongelmallinen on myös Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjan selkomukautus (selk. Riikka Tuohimetsä, Avain 2018, alkuteos Tammi 2007). Kissan ja koiran ystävyydestä kertovat tarinat sopivat selkomukautuksina parhaiten ääneen luettaviksi, ja näin kuulija voi itse luoda mieleisensä kuvat.

Tunnetaitoja, vertaiskokemuksia ja moniarvoisuutta

Mimmu Tihisen Toivottavasti huomenna sataa (Pieni Karhu 2018) on hyvä esimerkki siitä, kuinka myös selkokielinen lastenromaani voi suppeasta sivumäärästään olla vivahteikas, kirjallisilta ansioiltaan lukijansa palkitseva ja viisas kasvukertomus erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tihisen romaani kertoo hieman yli 10-vuotiasta pojasta, Leosta, joka ei ole synnynnäisen sydänvikansa ja liikenneonnettomuudessa vammautumisen takia koskaan voinut viettää tavallista elämää. Leo viettää äitinsä kanssa kesää maalla vuokramökillä ja tutustuu naapurin reippaaseen Ellaan, joka opettaa häntä uimaan ja ajamaan polkupyörällä. Kirja soveltuu opetuksen oheismateriaaliksi tunnetaitoihin. Tihinen kuvaa kauniisti sitä, kuinka meillä jokaisella on omat kipukohtamme. Kirjan lukemisen jälkeen voi melkein kokea kasvaneensa muutaman sentin pidemmäksi ja viisaammaksi!

Ei liian erityisiä kohderyhmiä

Suomi on sen verran pieni kielialue, että meillä ei juurikaan ilmesty tietylle erityisryhmälle suunnattuja selkokirjoja. Suomessa ei Ruotsin tapaan ole katsottu tarpeelliseksi luokitella selkokielistä tarjontaa helppousasteen mukaan (lätt, lättare, lättast). Usein jo kirjan aihe itsessään antaa riittävästi viitettä otollisimmasta kohderyhmästä.

Muutama poikkeuskin löytyy. Marianne Kulmalan Saku, spesiaali lapsi ja Rufus, spesiaali lapsi (Aivoliitto 2014 ja 2015, kuv. Kirsi Tapani, lasten ja nuorten osioiden selkomuk. Ari Sainio) kertovat Sakun ADHD:sta ja Rufuksen Touretten syndroomasta. ”Spesiaalien lasten” lisäksi kirjat sopivat heidän sisaruksilleen ja ystävilleen ja antavat vertaistukea vanhemmille ja muille lähipiirin aikuisille.

Poikia kiinnostavia selkokirjoja tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän. Tittamari Marttisen Maalivahdin salaisuus (Opike 2017) on nimensä ja neljän erillisen tarinan aiheiden puolesta houkutteleva, mutta luettavuus kärsii, kun teksti on taitettu kahdelle palstalle. Päivi Niinikankaan kuvitus ansaitsee selkeydessään erityiskiitoksen. Jari Mäkipään tietokonepeleihin addiktoituneesta introvertista Masista on ilmestynyt selkoversiona sarjan avausosa, Masi Tulppa: Pääsy kielletty (selk. Riikka Tuohimetsä, kuv. Pekka Rahkonen, Kehitysvammaliitto 2019).

Lastenkirjallisuuden klassikoita julkaistaan jo paljon selkomukautuksina. Tove Janssonin Muumi-kirjoja on käännetty jo useita, ja niissä on Janssonin alkuperäistä kuvitusta. Maailmankirjallisuuden lasten klassikoiden valikoima on karttunut reilun vuoden aikana, kun Oppian-kustantamo on julkaissut useampia Tuomas Kilven selkomukautuksia, mm. Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee, Carlo Collodin Pinokkio ja Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa. Seikkailu- ja poikakirjallisuuden klassikoitakin on saatavilla: mm. Rudyard Kiplingin Viidakkopoika ja Jules Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri (selk. Pertti Rajala, Avain 2016 ja 2018).

Selkotietokirjoissa sekä erityisiä että yleisesti kiinnostavia aiheita

Selkokielistä tietokirjallisuutta ilmestyy monesta aihepiiristä. Raisa Cacciatoren, Susanne Ingman-Fribergin ja Osmo Pennan Pipunan ikioma napa (Lasten Keskus 2019) ja Heini Sarasteen, Kalle Könkkölän ja Väinö Heinosen Voihan vammainen. Lasten kuvasanakirja vammaisuudesta (Into 2017) ovat todellisia (lasten)kulttuuritekoja tärkeiden aiheiden (turvataidot, oman kehon yksityisyyden kunnioittaminen ja asiallinen tieto vammaisuudesta) esiin nostamisessa.

Martti Lintusen valokuvakuvitettu tietokuvakirja Mitä jääkarhu sanoi pingviinille (Pieni Karhu 2018) johdattaa jo esi- ja alkuopetuksen oppilaita keskustelemaan ilmastonmuutoksesta. Kirjassa pohjoisen jääkarhu ja eteläisen pallonpuoliskon pingviini saavat toisiinsa yhteyden tutkijoiden puhelimien kautta ja ovat huolestuneita ilmaston lämpenemisestä.

Seija Niinistö-Samelan Robotit ihmisen apuna (Pieni Karhu 2017) kiinnostaa varmasti aiheensa ansiosta myös sellaista tietoon orientoitutta lasta, joka ei kiinnostu perinteisistä lastenkirjoista. Seija ja Juha Samelan monet suomalaista luontoa värivalokuvin esittelevät kuvatietokirjat sopivat alakoulun oppituntien oheislukemistoksi (esim. Neljä vuodenaikaa ja Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, Pieni Karhu 2007 ja 2012). Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen tietokuvakirja Ihminen napakasti (Avain 2016) esittelee havainnollisesti ihmiskehon toimintoja.

Kirjallisuuskasvatukseen ja kirjaston käyttöön opastaa Mervi Heikkilän ja Pekka Kurjen Eeli kirjastossa -vihkonen, jonka voi ladata ilmaiseksi myös verkosta https://www.kirjastot.fi/sites/default/files/procal/Eeli-esite%20suomeks.... Tuula Purasen ja Kristian Huitulan Miina ja Manu kirjastossa (Satukustannus 2014) kertoo selkeästi kirjaston monista palveluista.

Suomessa julkaistut selkokirjat on luetteloitu Selkokeskuksen ylläpitämään Selkokirjatietokantaan https://selkokeskus.fi/selkokirjallisuus/selkokirjat/selkokirjatietokanta/. Aikuisille suunnatun selkokirjallisuuden ja erityisesti selkotietokirjojen joukosta voi myös löytyä aiheensa ja lähestymistapansa ansiosta paljon alakouluun sopivaa luettavaa.

Lisää alakoululaisille sopivia selkokirjoja:

Maiju Mäki ja Tiia Lehto: Kadonnut avain. Aistielämyksiä tarjoava musiikkiliikuntaseikkailu, Opike 2014 > vaikeavammaiset esi- ja perusopetuksen lapset sekä lapset, jotka tarvitsevat tukea motoriikan, sosiaalisten taitojen, aistien käytön tai aistielämyksien sietämisen kehittymisessä. Soveltuu päiväkodissa, koulussa, iltapäiväkerhoissa ja kotona käytettäväksi.  

Teemu Saarinen: Pallosankari Unski, selkomukautus Ari Saanio, Kehitysvammaliitto 2005,
alkuteos Unskin hattutemppu, WSOY 2002

Seija Niinistö-Samela & Juha Samela: Kurkistus hyönteisten maailmaan, Pieni Karhu 2020

Marja Simola: Miten joutsen sai mustat jalat, kuv. Leea Simola, Pieni Karhu 2012 > 15 satua eri puolilta maailmaa

Tietoa selkokirjallisuudesta ja artikkelin lähteitä:

Markku Juusola: Selkokielen tarvearvio, Kehitysvammaliitto 2019

Leealaura Leskelä & Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit. Kehitysvammaliitto 2015

Maria Laukka: Havainnosta selkokuvaan – kuvanlukemisen aakkosia. Teoksessa Hannu Virtanen, toim.: Selko-opas, Kehitysvammaliitto 2002

Eija Lehtiniemi: Helppolukuinen kirjallisuus lasten lukuharrastuksen innoittajana. Teoksessa Ari Sainio (toim.): Teksti, joka rakastaa lukijaansa, BTJ Kirjastopalvelu 2000

Teksti: Päivi Heikkilä-Halttunen, lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko, tietokirjailija ja kouluttaja. Kokemusta selkokirjallisuudesta Panttivanki ja muita kertomuksia -kokoelman (OPH 2015) toimittajana. Parhaillaan työn alla on vastaavat kokoelmat alakoulun 3-4-luokille ja 5-6-luokille.