Lukutaito heikkenee eikä kirjat kiinnosta – mitä kirjasto voi tehdä?

Leea Lakka

Kuva: Aaron Burden / Unsplash

Suomalaiset lukevat aiempaa vähemmän ja yksipuolisemmin ja lukutaitokin heikkenee. Tämä tulos toistuu niin aikuisille kuin nuorillekin tehdyissä tutkimuksissa ja tilastoinneissa. Tekeillä olevassa väitöskirjassani olen kiinnostunut juuri tästä; kysyn, mitä halvattua on meneillään, kun niin nuorten lukutaito kuin lukuhalukkuuskin ovat laskussa. Tässä kirjoituksessa pohdin lisäksi, mitä kirjasto voisi tehdä saadakseen vähän lukevat lukemaan – ja kuinka ne lukuhaluttomat ylipäätään saataisiin kirjaston vaikutuspiiriin.

Lukeminen on vaikeeta eikä ees kiinnosta

Vähenevän lukemisen taustalla voi aivan perustellusti nähdä lukuisia syitä, mutta nostan tähän nyt mielestäni neljä keskeisintä. Ensinnäkin aiempaa useammalla peruskoulun päättävällä on heikko lukutaito. Se voi tarkoittaa aivan mekaanisestikin heikkoa peruslukutaitoa, siis sitä, että on vaikeaa saada selvää sanoista ja niiden muodostamista lauseista. Toisaalta heikko lukutaito voi tarkoittaa vaikeutta tulkita ja ymmärtää tekstejä; ettei lukiessaan ole ihan varma, kuka kirjoittaa, kenelle, mistä, miksi, tosissaan vai läpällä. Lukutaidon heikkous on siis tiiviisti siitä, ettei lukija tavoita kirjoittajan tarkoittamaa viestiä, vaan ymmärtää sen väärin tai jää täysin ulalle siitä, mistä tekstissä oli kyse. Heikosti lukevien nuorten osuus ikäluokasta on viime vuosina kasvanut, mutta eivät kaikki suomalaiset aikuisetkaan ongelmitta lue. Viimeisimmän PIAAC-tutkimuksen mukaan jopa puolella miljoonalla suomalaisella on heikko lukutaito.

Lukutaito voi toisaalta olla ihan kohtuullinenkin, mutta lukeminen silti epämiellyttävää tai hankalaa. Jos aivan hyvistä lukemisen edellytyksistä huolimatta lukee hyvin vähän, lukemisen rutiini puuttuu. Mitä vaivalloisemmalta lukeminen tuntuu, sitä vähemmän tulee luettua – ja niin lukemattomuus ruokkii itseään. Loppupeleissä lukutaito on todella taito siinä missä virkkaus tai kitaransoittokin, se vaatii toistoa ja ylläpitoa vaikkei täysin muistista katoakaan.

Myös mediaympäristön muutos on osaltaan vähentänyt lukemista. Sillä ajalla, jolla ennen luimme lehtiä ja kirjoja, on nyt paljon muutakin kilpailevaa tekemistä. Lisäksi erilaiset digitekstit, joita toki luetaan aiempaa enemmän, ovat tyypillisesti lyhyitä, usein vain silmäiltäviä ja johtavat tekstin ääreltä toiselle ennen kuin yksi on luettu loppuun. Digitekstit eivät tietenkään ole ”vääränlaista” luettavaa, mutta niiden ääreltä pitkien tekstien pariin palaaminen näyttää olevan hankalaa. Lisäksi puutteellinen peruslukutaito hankaloittaa myös digiympäristöissä toimimista.

Lukutaidon lisäksi kyse on lukijuudesta, käsityksestä siitä, olenko minä lukija ja millainen suhteeni lukemiseen ja luettavaan on. Lukijuus syntyy osin suhteessa muihin ihmisiin ja siihen, miten meistä kunkin ympyröissä luetaan ja hyödynnetään luettua – ihminen kun tuppaa mukautumaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Toisissa perheissä, kaveripiireissä ja harrastusporukoissa luetaan paljon ja lukemisella tuotetaan omaa identiteettiä, on yksiä jotka lukevat Harry Pottereita, toiset klassikoita, kolmannet aina tuoreimmat uutuudet. Toisille meistä lukijuus on nimenomaan lukemisesta kieltäytymistä, vierasta ja väärää. Juuri tällaisia nuoria väitöskirjassani tutkin. Tämä ryhmä saapuu kirjastoon vain pakosta ja usein kovaäänisesti ilmoittaen, ettei ole koskaan muuten lukenut kirjaa, eikä lue.

Nuorten vähenevän lukemisen takana voi siis tunnistaa ainakin neljä syytä: heikon lukutaidon, tottumattomuuden lukemiseen, mediaympäristön muutoksen ja hauraan lukijuuden kokemuksen. Heikkoon lukutaitoon ja lukemisen hankaluuteen on yksi, vanha ja varma lääke: lukeminen. Se taas on mahdollista vain, jos pystymme tukemaan lukijuutta ja ohjaamaan nuoria aiempaa monipuolisempien ja pidempien tekstien äärelle.

Lähiöön laatikkopyörällä – mitä on kirjaston kikkapakissa?

Jos ei vuori tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo. Sama tuntuu toimivan nuorten ja kirjastojen välillä. Jos nuoren lukijuus ei ole erityisen vahva ja jos kirjasto ei ole minkäänlainen luonteva paikka hengata tai asioida, ei tule edes mieleen mennä kirjastoon – paitsi jos kirjasto onkin siellä, missä nuori muutenkin. Ainakin pääkaupunkiseudulla on ilahduttavasti tehty juuri näin. Espoossa Ison omenan neuvolan odotushuone on kirjaston lastenosastolla, Saunalahden koulun iltakäyttäjät jättävät ulkovaatteensa kirjaston ovensuuhun. Helsingissä vasta avattu Herttoniemen kirjasto on vierekkäin nuorisotilan kanssa. Näissä paikoissa ihmiset siis ajautuvat huomaamattaan kirjastoon, kirjastossa oleminen muuttuu tavalliseksi ja arkiseksi, ei enää merkillepantavaksi valinnaksi.

Aina ei tietenkään ole mahdollista tai järkevää siirtää kirjastoa sieltä missä se nyt on. Siinäkin tapauksessa kirjasto (resurssiensa mukaan) voisi kuitenkin tehdä ristiretkiä paikkoihin, joissa nuoret joka tapauksessa oleskelevat. Kouluvierailujen lisäksi voisi olla vierailuja nuorisotaloille, tai ehkä nuorisotalolta voisi kutsua väkeä kirjastoon? Tai voisiko kirjasto lähteä liikkeelle laatikkopyörällä ja kuskata pientä nuortenkirjaosastoa vaikkapa ostarille?

Valitettavasti näyttää siltä, että perhetausta vaikuttaa koko ajan enemmän nuorten lukutottumuksiin. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset ja matalasti koulutettujen kotien nuoret lukevat ja käyvät kirjastossa muita vähemmän. Samaten ammattioppilaitosten nuoret lukevat lukiolaisia vähemmän. Toisin sanoen juuri näissä joukoissa olisi suurin tarve tukea lukemista ja saattaa sen äärelle. Juuri näiden nuorten luo kirjaston olisi mentävä, he kun tuskin tulevat kirjaston luo.

Lyhyitä ja hauskoja kirjoja – tai jotain ihan muuta

Mitä sitten, kun kirjasto on onnistunut saamaan paikalle tavoittelemansa haluttomat lukijat? Mitä vinkata niille, jotka enemmän tai vähemmän pakolla ovat saapuneet paikalle?

Olen kerännyt väitöstutkimukseni aineiston istumalla vuoden verran kahden eri ysiluokan takarivissä ja tarkkailemalla siellä nuorten tapoja toimia tekstien kanssa. Tuon vuoden (ja muutaman sen aikana tehdyn kirjastoreissun) pohjalta keräsin viisi mielestäni tärkeintä seikkaa, jotka huomioida, kun vinkkaa vähän tai heikosti lukeville nuorille:

1.     Unohda kiinnostus

Vinkkaus, joka lähtee liikkeelle kysymyksellä ”mikä sua kiinnostaisi” sallii aina vastauksen ”ei mikään”. Onko siis niin, että jos ei kiinnosta, ei tarvitse lukea? Lukutaito ja kyky ottaa maailmasta selvää lukemalla on kansalaistaito ja itsenäisen pärjäämisen elinehto. Mielestäni juuri siksi on hieman pulmallista puhua lukemisesta siten, että ensin tarvitaan kiinnostus ja vasta sitten alkaa lukeminen. ”Ei mua kiinnostanu” näyttää olevan myös erinomaisen vastaansanomaton syy esimerkiksi jättää kirja kesken. Kiinnostukseen keskittyminen näyttää siis lukuhaluttomien kohdalla itse asiassa avaavan portin nimenomaan hyväksyttävään lukemattomuuteen – jos ei kiinnosta, ei tartte lukea.

2.     Keskity pääsyyn

Kiinnostuksen sijaan kannattaa keskittyä tarjoamaan kirjallisuutta, johon nuorilla on pääsy. Pääsyllä tarkoitan sitä, että tarjottava teksti on niin sisältönsä kuin muotonsakin puolesta nuoren ulottuvilla. Toisin sanoen luettavan tekstin tulee riittävästi muistuttaa tekstejä, joita nuori on aiemminkin lukenut ja sen aihepiirin tarvitsee olla riittävän tuttu, jotta sisältöä voi seurata. Pääsy ei siis tarkoita sitä, että tarjottaisiin vain helppoja ja nuoren omaa arkikokemusta pyörittelevää lukemista eikä kiinnostuksen ohittaminen sitä, että väkisin luettaisiin kirjaston kunnianhimoisin klassikkojärkäle. Tavoitteena on tarjota sopivasti haastavaa luettavaa.

3.     Älä myy halvalla

Tarjottava lukeminen täytyy tietysti räätälöidä kohderyhmälle, mutta ei saa ajatella, että vähän tai heikosti lukeville myytäisiin halvalla. Olen istunut tutkimusluokkani kanssa kirjaston vinkkauksessa, jossa kaikkia suositeltuja kirjoja myytiin lyhyinä ja hauskoina ja niiden sisällöstä nostettiin esiin sekoilu, juominen ja kiroilu. On hyvä miettiä, millaisia oletuksia kohderyhmästä on tehty ennen tämän listan koostamista sekä toisaalta sitä, mitä vinkkaaja (ja opettaja) ovat ajatelleet lukemisen tavoitteiksi. Nuoret haistavat kyllä, jos heiltä ei odoteta mitään – ja miksi silloin tarvitsisi yrittääkään mitään?

4.     Opeta lukemaan

Vinkkauksessa voi olla hyvä paikka opettaa lukemaan, ei niinkään mekaanisesti, vaan lukuhetkeä ajatellen. Moni nuori ryhtyy lukemaan väkisin hetkessä, jossa on liian vähän aikaa, liikaa virikkeitä, liian vähän energiaa. On syytä sanoa ääneen, että lukeminen vaatii tietoista rauhoittumista, että puhelin kannattaa ehkä jättää viereiseen huoneeseen ja laittaa siihen vaikkapa vartin ajastus. Koko vartti on käytettävä lukemiseen, oli kuinka takkuista tahansa. Vartissa saa aika usein jo kirjan juonesta kiinni.

5.     Lue itse

Jos vinkkaushetken ajankäyttö suinkin antaa myöden, kannattaa lukea ääneen. Ääneen luetun kuunteleminen vetoaa nuoriinkin, vaikkei aina päältä päin siltä näyttäisikään. Todistin tutkimusvuoden aikana useamman kerran, miten villiintynyt luokka rauhoittui, kun opettaja ilmoitti lukevansa hetken ääneen ja pyysi ottamaan mukavan asennon. Vähän lukevalle ääneen lukeminen voi myös auttaa alkuun, itsekseen jatkaminen on helpompaa kun on kuuntelemalla saanut juonesta jo vähän kiinni.

Kaikkein tärkeintä on tukea nuorten – myös niiden hankalien takarivin kiukkupussien – lukijuutta, kokemusta siitä, että lukeminen on heillekin. Lukijuutta tukee kaikki sellainen puhe ja toiminta, jossa lukemisesta tulee osa nuoren omaa maailmaa, ei jonkun muun tekemistä. Siksi niin lukevan ihmisen mallin antaminen kuin kädestä pitäen kirjojen maailmaan vieminen tukevat lukemista ja lukijuutta. Kuka osaisi tämän kirjastolaisia paremmin?

Lukijuuden kokemuksesta voi lukea lisää esimerkiksi Anna Kajanderin tuoreesta väitöskirjasta (https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/310595/KIRJAJAL.pdf?seq...).

Teksti: Leea Lakka

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.