Päivän täky

Reviiri

Syyskesällä ehtii vielä mökille. Marko Karin esikoisromaani Reviiri (Otava 1990) on kuvaus neljän nuoren mökkireissulta, jonka tunnelma muuttuu pahaenteiseksi. Ikävät sattumukset seuraavat toisiaan, ja pelko alkaa vallata ajatuksia. Kirjailijan käyttämä kieli avaa lukijan mieleen yksityiskohtaisia maisemia. "Reviiri on tihenevätunnelmainen pienoisromaani, joka taidokkaasti pienin liikahduksin kuljettaa syvenevien varjojen maailmaansa, pimeyden ytimeen", kirjoitti Tero Liukkonen Helsingin Sanomien arvostelussa. Kari sai teoksesta J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon. "Juha rämpii valkoisen järven rantaa lähes tyhjä ginipullo kädessään. Hän kuulee suuren äänettömyyden yölinnun huutojen yli, näkee vaalean yön kaartuvan kuplana maan reunasta reunaan, näkee sen mitä sattuu katsomaan eikä tiedä, mitä on häntä itseään tarkkailevien silmien takana."

Meren yli, kiven sisään

Tapio Koivukari on kirjailijana tuonut näkyviin erityisesti Rauman seudun saariston ja Islannin elämää ja historiaa. Romaanissaan Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga 2007) Koivukari kirjoittaa tositapahtumiin perustuen kalastajasta, joka kuljetti veneessään inkeriläisiä Selkämeren yli Ruotsiin 1940-luvulla. Murre elää erityisesti teoksen kerronnan rytmissä ja poljennossa. Huumoriakin on. "Saaristolaisympäristöön sijoittuvassa kertomuksessa Tapio Koivukari kuvaa suurella lämmöllä ja humanismilla ankeissa oloissa raatavia hyvää tahtovia ihmisiä. Hänen sankareitaan ovat pieneläjät – ihmiset, jotka elävät politiikan ja historian suurten myllerrysten keskellä kuitenkin moraalinsa ja ihmisyytensä säilyttäen", kuvataan Yle Elävän arkiston artikkelissa. "Minulla oli jo pieni aaninki siitä, mitä oli tekeillä, mutten käynyt sitä peräämään tai toista turhanpäiten ahdistamaan. Ja siitä miten hän puheli lapsilleen, kehotti näitä vielä vähän jaksamaan, arvelin hänet hyvinkin inkeriläiseksi, siinä oli tuo sama siloinen pehmeys ja samoja sanoja kuin siirtokarjalaisilla. Meidänkin kartanolla olivat miet ja siet kaikuneet jo keväästä asti."

Vieremä

Fäärinkielistä kirjallisuutta on suomennettu hyvin vähän. Ainoita käännöksiä on Heðin Brún (17.8.1901 – 18.5.1987) novellien valikoima Vieremä (Sahlgren 1989, suom. Sirkku Koivu). Novelleissa karun luonnon keskellä eläminen vaikuttaa voimakkaasti ihmisiinkin. Luontokuvaukset ovat vahvoja yksityiskohtaisuudessaan, ja kertomuksissa näkyy saarten asukkaiden perspektiivi maailmaan. "Elämä Färsaarilla on kamppailua ankaria ulkoisia olosuhteita vastaan. Meri vaatii uhrinsa, tuntureiden jyrkänteet omansa. On saaria, joilla ei vuosisatoihin ole yksikään isäntä kuollut rauhallisesti omassa vuoteessaan", kirjoitti Lars Huldén teoksen esipuheessa. "Vyöry ehkä musertaa ne kivet, joilla me tavallisesti lepäsimme ja sen kiven, jonka jäkälään olimme leikanneet nimemme ja sen nurmen syvennyksen, jossa olimme paistatelleet päivää. Silloin me mykistymme. Ajatus pysähtyy ja tunturi aukenee, ja me näemme sen sisällä vuorenjättiläisiä piirtelemässä taikariimujaan."

Valaistu manner

Unesta ja siihen liittyvistä ongelmista puhutaan nykyisin paljon. Tiina Kailan (nyk. Krohn) romaanissa Valaistu manner (WSOY 1996) teatterin puvustaja Maija harjoittaa kykyään olla tietoisesti unessa. Hän näkee niin sanottuja Lucid-unia, ja lopulta rajat valveen ja uneen välillä hämärtyvät, yhteydet todellisuuteen katkeilevat. "Mitä tahansa voi tapahtua seuraavalla sivulla. Kertojat, unet ja unennäkijät vaihtuvat odottamatta. Heinkilöt toilailevat, eivät osaa päättää, peruuttavat päätöksiään, toistavat samoja liikkeitä", kuvasi Maria Säntti romaania Helsingin Sanomien arvostelussa. "Silloin, juuri silloin silmäni rävähtivät ammolleen. Totuus koko määrättömässä typeryydessään oli äkkiä valjennut minulle: Nämä etäiset muistot, nämä hiipuvat välähdykset, nämä unohduksen sokeudesta nousseet kuvat, järvet ja lentoalukset, ne olivat edellisen yön unta, eivät viime yötä vanhempia kokemuksia, eivätkä viime yötä kaukaisempia tapahtumia."

Jaksollinen järjestelmä

Italialaiskirjailija Primo Levin syntymästä tuli 31.7. kuluneeksi 100 vuotta. Vuonna 1987 kuollut Levi muistetaan erityisesti Auschwitzin keskitysleirille sijoittuvista teoksistaan. Omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma Jaksollinen järjestelmä (WSOY 1988, suom. Aira Buffa) sisältää 21 alkuaineen mukaan nimettyä tarinaa. Humanismin, huumorin ja ironian siivittämät kertomukset puhuvat niin originelleista juutalaisista esivanhemmista, kemistin koulu- ja opiskeluvuosista kuin ajasta keskitysleirillä. "Jaksollinen järjestelmä on sukutarina, – – yksilöllinen kehityskertomus, romaani maailman laajenemisesta ja todellisuuden havaitsemisesta sekä kirjailijantyön ehdoista, romaani yhden kansakunnan moninkertaisesta sotkeutumisesta fasismin verkkoihin ja vielä ainakin romaani yksilöllisestä vastarinnasta ja hengissä selviytymisestä toisen maailmansodan myrskyissä", kirjoitti Tuukka Kangasluoma HS:n arviossa. "Tarvitaan eriävää mielipidettä, erilaisuutta, suolaa ja pippuria – fasismi ei tahdo niitä, se kieltää ne ja sen tähden minä en ole fasisti; se tahtoo että kaikki olisivat samanlaisia enkä minä ole samanlainen."

Joku on nukkunut vuoteessani

Kristiina Lähde kuvaa romaanissaan Joku on nukkunut vuoteessani (Teos 2012) yhdessäolon ja yksinäisyyden kipeitä puolia. Rosa herää aamulla ja huomaa, että hänen vieressään nukkuu vieras mies, joka lisäksi vaikuttaa asettuneen sujuvasti taloksi. Rosa yrittää löytää apua niin lääkäriltä kuin poliisilta, mutta häntä ei oteta vakavasti. Samaan aikaan toisaalla Laura ihmettelee miehensä katoamista. "Joku on nukkunut vuoteessani alkaa vakavahenkisenä teoksena parisuhteen vaikeudesta, mutta muuttuu melko pian mustankepeäksi huumoriksi samasta aiheesta", kirjoittaa Mari Viertola Turun Sanomien arvostelussa. "Rosa mietti, mikä adjektiivi parhaiten kuvaisi miestä. Mikään ei tuntunut sellaiseen sopivalta. Hän päätyi siihen, että mies oli räikeän vastakohta. Hänen teki mieli tiuskaista, että jos hän osaisi kertoa miehestä lisää, ei kai tämä silloin olisi vieras. Hän nielaisi kuitenkin ärtymyksensä ennen kuin se ehti sanoiksi."

Nunnia ja sotilaita

Kirjailija ja filosofi Iris Murdochin (1919–1999) syntymästä tulee 15.7. kuluneeksi 100 vuotta. Hänen romaaninsa Nunnia ja sotilaita (Weilin + Göös 1983, suom. Eva Siikarla) kuvaa kahden naisen syvää ystävyyttä ja pyrkimystä uuden elämän aloittamiseen. Toinen heistä menettää rakkaan aviomiehensä hieman yli nelikymmenvuotiaana, toinen on vuosien luostarissaolon jälkeen irronnut nunnanlupauksestaan. Murdoch tutkii kirjassa rakkauden ja syyllisyyden olemusta, moraalia ja ystäväpiirin tunteiden kerrostumia. "Murdochin myönteisessä mielessä perinteinen romaani vaatii lukijaltaan aikaa, mutta myös palkitsee hänet kerronnallisen antinsa runsaudella", luonnehditaan teosta Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Romaanin suomentaja sai käännöksestään valtionpalkinnon. "Tiettyjä herttaisia ja liikuttavia asioita oli vältettävä. Aivan kuin heidän hellyytensä verkkoa ei saisi tehdä liian tiuhaksi, mikäli he aikoivat välttää tuskaa. Vaikka he olivat leikkisästi ja näkyvästi helliä toisilleen, he pitivät kurissa tietyt tunnelajit tai -ilmaukset. Heidän kielenkäyttönsä oli hillittyä ja heidän rakkaudessaan oli pidättyväistä arvokkuutta."

Taivaanranta

Lomakausi on kesämökkeilyn aikaa. Joskus mökille suunnataan myös tummissa tunnelmissa, kuten Juha Seppälän Taivaanranta-novellikokoelman (WSOY 1987) pitkässä nimikertomuksessa. Siinä keski-ikäinen taidemaalari Boman ajaa vanhan opiskelutoverinsa Mutasen mökille auttamaan tätä talon etsinnässä. Edellisenä keväänä eronnut Mutanen elää yksin kesämökillä. "Miesten välillä tuntuu olevan jännitteitä, jotka johtuvat vanhoista selvittämättömistä asioista. Mutanen pohtii itsekseen, onko talonosto ollut ainoa syy pyytää Boman vierailulle, ja Boman suhtautuu epäluuloisesti Mutasen esittämiin, hänen elämäntilannettaan koskeviin kysymyksiin", kirjoittaa Tuomas Juntunen Avain-lehdessä 4/2008 julkaistussa artikkelissa "Tylyjen rivien rehevät välit". Kokoelma sisältää myös kolme lyhyttä novellia. Seppälä sai teoksesta Kalevi Jäntin palkinnon. "Tontti vaikutti hoitamattomalta. Puista syksyllä pudonneet lehdet ja risut oli jätetty keräämättä ja ne muodostivat nyt epätasaista maastoa kattavan likaisen kirjavan maton, jota siellä täällä puhkoivat kirkkaat luonnonkukat. Mitään istutuksia ei ollut kuten viimeksi."

Ihmiset alastomuudessa

Venäläiskirjailija Andrei Astvatsaturovin (s. 7.7.1969) kulttisuosioon noussut omaelämäkerrallinen romaani Ihmiset alastomuudessa (Idiootti 2010, suom. Tuukka Sandström) kertoo Pietarin älymystöstä. Teoksessa kuvataan lapsuutta Brežnevin ajalla, vaikeaa koulunkäyntiä ja päätymistä yliopistoon kirjallisuudentutkijaksi. Kuvaus on nokkelan satiirista, kepeää mutta terävää. "Astvatsaturov, syntyjään kuudennen polven pietarinjuutalainen, rakentaa romaaninsa lyhyistä otsikoiduista katkelmista. Kerronta pulputtaa spontaaninoloisena virtana, jota sivupurot katkovat tiuhaan", kirjoittaa Ville Ropponen Kiiltomadon arviossa. Andrei Astvatsaturov on Pietarin valtionyliopiston dosentti ja kirjallisuuskriitikko. "Priimusta minusta ei loppujen lopuksi tullut. Vitosia ilmestyi silloin tällöin arvosanavihkooni, mutta nelosia ja kolmosia oli enemmän. Joskus sain jopa kakkosia. Mutta ne eivät lannistaneet. Näin niissä jokaisessa joutsenen kaulan siron kaaren, jota saattoi katsella mieluusti kauankin. Vanhemmillani oli tästä eriävä mielipide."

Lakanasiivet

Heinäkuun alkaessa voi hypätä 78 vuotta taaksepäin Sirpa Kähkösen romaanin Lakanasiivet (Otava 2007) mukana. Kuopio-sarjaan kuuluva yhdenpäivänromaani kertoo heinäkuun ensimmäisestä päivästä 1941, jolloin Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kirjan henkilöihin kuuluvat mm. juuri kaupunkiin saapunut kabareetanssijatar Mizzi tyttärineen ja rouva Lehtovaaran sotakasvatti Juho, joka päättää karata. "Menneisyyden maailman ja siinä elävät fiktiiviset ihmiset voi Lakanasiivissä melkein aistia. Savon murre, jota henkilöt käyttävät, ei tee henkilöistä huvittavia vaan ilmaisee juuri niitä tunteita, joita sen kussakin tilanteessa pitääkin", kuvaa Päivi Koivisto Kiiltomato-lehden arvostelussa. Kähkönen sai romaanista Kiitos kirjasta -mitalin ja teos oli myös Finlandia-ehdokkaana. "Lapsi nosti katseensa kuuhun, joka lensi auton mukana taivaalla; oli heinäkuisen yön hämärin hetki, ja lämmin ilma leyhyi ohjaamoon avonaisista ikkunoista. Kuu oli äänetön ja etäinen kuin äiti, joka istui siinä vieressä tupakoiden."

Hautuukoti

Amerikkalaisen sarjakuvataiteilija Alison Bechdelin omaelämäkerrallinen teos Hautuukoti (Like 2009, suom. Taina Aarne) kertoo hänen lapsuudenperheensä tarinan. Hautaustoimistoa pyörittäneen perheen sisäiset jännitteet tuntuvat vapautuvan, kun Alison kertoo lesboudestaan. Pian hänen isänsä, jolla myös paljastuu olleen homoseksuaalisia suhteita, kuitenkin jää rekan alle. Alison ei usko sen tapahtuneen vahingossa. "Se on tarina isossa kartanossa kasvamisesta, vierekkäin olemisesta, mutta silti omiin kupliin jäämisestä, jossa jokainen on näennäisesti lähekkäin, mutta niin kaukana toisistaan kuin yhdessä kartanomaisessa kodissa vain olla voi", kuvataan teosta Mitä luimme kerran -blogissa. Bechdel sai sarjakuvaromaanistaan arvostetun Eisner-palkinnon.  "Ei ole itse asiassa mitään todisteita siitä, että isä tappoi itsensä. Kukaan ei tiennyt, ettei se ollut onnettomuus. Hänen kuolemansa oli kenties hänen hienoin, mestarillisin taidonnäytteensä."

Ihan toinen iankaikkisuus

Kirjailija, kääntäjä, kustantaja ja monista muistakin kirjallisuusalan töistään tunnettu Leevi Lehto on kuollut 22.6. kotonaan Helsingissä. Lehto perusti ntamo-kustantamon vuonna 2007, ja hänen oma tuotantonsa sisältää runoutta, proosaa ja paljon verkossa julkaistuja tekstejä. Vuonna 1991 Lehto teki pitkän tauon jälkeen paluun runoilijana teoksellaan Ihan toinen iankaikkisuus (Otava). Kirjassa on intensiivisiä runoja kokemisesta. "Pidin suuresti siitä hienovaraisuudesta, jolla Lehto esittää sanojensa maagisen ytimen", kirjoitti Risto Ahti kokoelmasta Aamulehdessä. "täällä on aurinkoista / parvekkeen pöydällä on pölyä / on tänään: / se sama päivä / joka ikuisuudessakin on"

Kesä

Keskikesää juhliessa voi esimerkiksi matkustaa kirjan kanssa Etelä-Afrikkaan. J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava 2011, suom. Markku Päkkilä) leikittelee elämäkerran tyylilajilla. Teoksessa nuori elämäkerturi kirjoittaa kirjaa edesmenneestä John Coetzeesta, ja haastatteluista muodostuu kuva tämän vaiheista 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Coetzee välittyy puheenvuoroista ujona lukutoukkana, perheensä ulkopuolisena ja epäluuloja herättäneenä. Erkki Kanerva kirjoitti Turun Sanomien arvostelussa: "Kaiken aikaa Coetzee yrittää saada lukijan pohtimaan kirjallisuuden merkitystä. Miksi me haluamme uskoa kerrottua tarinaa? Mitä merkitystä voi olla sillä, kuka sanoo mitäkin? Eikö tärkeämpää olisi se, mitä kirjassa kerrotaan?" Coetzee on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2003 ja Booker-palkinnon kahdesti. "En tiedä kauanko sitä jatkui, mutta minä tulkitsin vegetaristiksi ryhtymisen osaksi laajempaa itsensä uudistamisen hanketta. Hän oli päättänyt poistaa kaikenlaiset julmat ja väkivaltaiset impulssit elämänsä kaikilta areenoilta – rakkauselämä mukaan luettuna, sanoisin minä – ja kanavoida ne kirjoittamiseensa, josta muodostui tämän seurauksena eräänlainen loputon katarttinen harjoitus."

Voimattomuus

Juhannus saa aikaan monenlaista. Pirkko Saision romaanissa Voimattomuus (WSOY 2005) tuloksena on aviokriisi, kun yli 30 vuotta yhdessä olleen pariskunnan mökille saapuu juhannuksena kutsumaton vieras, heidän poikansa kaveri. Elävätkö suuret ikäluokat paradokseista, kuten kesävieras toteaa? Jännitteet purkautuvat, eivätkä asiat enää ole ennallaan. Pappi Jaakko ajautuu vaimonsa Harrietin syrjähypyn seurauksena syvään kriisiin. Saisio yhdistää romaanin kerronnassa proosaa ja draamatekstiä. "Tarina syntyy oikeastaan saumakohdista, leikkauksista näkökulmasta ja kertojasta toiseen, ei niinkään sanoista ja kuvista. Siksi kerronta kulkee, toimii ja puhuttelee", kirjoitti Hannu Marttila Helsingin Sanomien arvostelussa. Romaani oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana. "Juhannus nousee ikkunoiden takana kuin pärskivä koski, ja minä seison säleverhojen takana naurettavissa partiopojan shortseissani jauhamassa itseni ja poikani ominaisuuksia niin kuin tukisukkainen, puolivillainen perheterapeutti."

Kämmenenkokoisia tarinoita

Vaikka olisi kiireistä, kämmenenkokoiset tarinat mahtuvat luettavaksi vaikka yksi kerrallaan. Japanilaisen Nobel-kirjailija Yasunari Kawabatan syntymästä on tänään 120 vuotta. Hänen novellikokoelmansa Kämmenenkokoisia tarinoita (Tammi 1998, suom. Kai Nieminen) sisältää 58 lyhyttä novellia. Nämä ehyet ja elinvoimaiset miniatyyrit kuvaavat pienessä tilassa kokonaisia ihmiskohtaloita, ja tyylit vaihtelevat tunnustuksellisesta omaelämäkerrallisuudesta surrealistisiin uniin. "Lukijalle välittyy lämmin, välittävä tunnelma, kun Kawabata kuvaa monenlaisia ihmisiä. – – Koska tarinat on järjestetty aikajärjestykseen, lukija voi seurata Kawabatan kehitystä kirjailijana ja toisaalta japanilaisen elämänmenon muutosta", kuvataan Kirjavinkit-blogissa. Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1968, neljä vuotta ennen kuolemaansa. "Sillan kaiteilla oli vilvoittelijoita kuin helmiä rukousnauhassa. Tuuli etelästä. Kadunvarsien jäätelöpuotien keveät oviverhot roikkuivat liikkumattomina, mutta täällä tuuli puhalsi nytkin sen verran että lammesta kuvastuvat kuutamo näytti parin jalan mittaiselta kultasuomuiselta kalalta. Tuuli ei kuitenkaan jaksanut käännellä raskaita lootuksenlehtiä." (Kertomuksesta "Olkihattu")

Ei valoa tunnelissa

Hyvää dekkariviikkoa! Marianne Peltomaan rikosromaanissa Ei valoa tunnelissa (Schildt 2005, suom. Tarja Teva) vietetään kuumia loppukesän päiviä, kun Helsingin keskustasta löytyy ruumis. Johtolankoja on vähän, ja poliisien on kamppailtava aikaa vastaan siltä varalta, että murhaaja iskee uudestaan. Teos esittelee lukijalle komisario Heimo Partasen ja vanhemman rikoskonstaapeli Vera Gröhnin, jotka esiintyvät myös Peltomaan myöhemmissä dekkareissa. "Teos kehkeytyy hitaasti mutta jatkuvan jännitteen ylläpitäen lähemmäksi ratkaisuaan. Psykologisen rikosromaanin keinoin sen palaset loksahtavat paikoilleen", luonnehti Kaisa Kurikka Turun Sanomien arvostelussa. "Hän kääntyi kohti Sanomataloa ja siristi silmiään yläviistoon. Rouva oli oikeassa, varhaisimmat olivat jo tulleet töihin ja kirjoittivat huomisten lehtien juttuja, jotka pelottaisivat yhä useammat öiseen aikaan kotiinsa ja välttelemään kaikkiin vuorokauden aikoihin kaikkea mitä voisi kutsua tunneleiksi, alikulkutunneleiksi ja puistoiksi. Sillä missä oli yksi ruumis, voisi pian olla useampikin."

Varoitus tukalasta helteestä

Hellevaroituksia on voimassa seuraavat pari päivää. Pohjois-Irlannissa syntyneen brittikirjailija Maggie O'Farrellin romaani Varoitus tukalasta helteestä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Maija Kauhanen) sopii hyvin kesäpäivän lukemiseksi. Helleaallon lamauttamaan Lontooseen vuonna 1976 sijoittuva kertomus on tarkka kuva perheestä. Tapahtumat alkavat klassisella katoamisella, kun mies lähtee ostamaan sanomalehteä, eikä palaa ostoksiltaan kotiin. "Tiivis tapahtuma-aika haaroittuu muistojen kautta pitkälle menneisyyteen. O’Farrell kuvaa mainiosti sisarussuhteita ja sitä, kuinka eri perheenjäsenet kokevat ja muistavat perheen historian eri tavalla ajatellen kukin, että heidän muistikuvansa ovat oikeat", kuvaa Kirsin kirjanurkka -blogi romaania. "Hän valitsee lyhyimmän reitin, suoraan kulottuneen nurmen poikki, halki varjottoman aukean, jolla valo on tasainen ja armoton, ohi suljetun kahvilan, jonne hän lapsena halusi yli kaiken mennä syömään, muttei koskaan päässyt. Hävytöntä rahastusta, hänen äitinsä sanoi ja avasi sämpylöiden voipaperikääreet."

Puutarhassa

Alkukesä on puutarhanhoidon aikaa. Väinö Kirstinän esseekokoelma Puutarhassa (Tammi 2003) kertoo hänen kesäpaikastaan, satavuotiaasta mäkituvasta Hämeessä. Teos ei ole perinteinen puutarhakirja, vaan kirjailijan henkilökohtainen, sekä maanläheinen että suuria pohdiskeleva kertomus elämänmittaisesta puutarhanhoidon projektista, onnistumisista ja takaiskuista. "Puutarhassa on käytännönläheinen, iloinen ja henkevä kertomus kahden ihmisen unelmien toteutumisesta ja vielä toteutumattomista keväistä. Se sisältää perusteellisen asiantuntevasti mutta ilmavasti kirjoitettua kulttuurihistoriaa, paikallishistoriaa, kompostointiohjeita, pihasuunnittelua ja kirjallisia polunpäitä", kirjoitti Saara Kesävuori Kiiltomadon arvostelussa. "Tuuheat aidat suojaavat puutarhaa kuin iho. Eedenimme tarjoaa turvaa ihmiselle, joka elää osana sitä. Hän kellii apilanurmikossa kuin merellä, osana maailmaa, on yhtä äidin kanssa, sydämen iskutkin samat."

Kulinaristin kuolema

Tulevana viikonloppuna monet pitävät juhlia, joissa nautitaan erilaisten ruokien paljoudesta. Ranskalaisen kirjailija ja filosofianopettaja Muriel Barberyn (s. 28.5.1969) esikoisteos Kulinaristin kuolema (Gummerus 2011, suom. Lotta Toivanen) kuvaa ruokakriitikon viimeisiä päiviä. Ranskan vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko Pierre Arthens ei ole valmis siirtymään manan maille ennen kuin onnistuu selvittämään, mikä on hänen sydäntään kaihertava maku, jonka hän tietää olevan elämänsä lopullinen totuus. Omat sanansa on sanottavinaan myös kulinaristin läheisillä. "Ei voi olla itsekään ajattelematta omia kuolemattomia makuelämyksiä tai mitä haluaisi viimeisenä syödä. Kirja huokuu ranskalaisuutta: ruuasta puhutaan antaumuksella, kukaan ei voi hyvin ja silti kaikki onnistuu olemaan höyhenenkevyttä", kuvattiin teosta Kirjavinkit-sivuston arviossa. "Hienostunut, julma, alkukantainen ja pohjaton meri, me napsimme ahnaisiin suihimme arvoituksellisen toimintasi tuotoksia. Grillattu sardiini kuorrutti kitalakeni eksoottisella ja suorasukaisella aromillaan, ja minä kasvoin joka suupalalla ja kohosin ylöspäin joka kerta, kun hilseilevän nahan mereinen tuhka hiveli kieltäni."

Käärinliinat

Mitä kaikkea voi tapahtua jääkiekon MM-kullan voittamisen jälkeen? Marko Hautalan romaanissa Käärinliinat (Tammi 2009) juhlinnan aikana tapahtuu kauhistuttava veriteko, ja Olavi Finne viedään poliisivankilan kuulusteluhuoneeseen hänen paljastuttuaan tekijäksi. Yli kymmenen vuotta myöhemmin iäkkään Finnen omahoitajaksi mielisairaalassa nimitetään Mikael, jonka raskaaksi käynyttä arkea siirtymisen harmittomalta vaikuttavan potilaan hoitajaksi on tarkoitus helpottaa. Hoitaja-potilassuhde muuttuu tiiviimmäksi, kun Finne kertoo outoja tarinoita, joista Mikael kiinnostuu. "Romaanissa potilaat toimivat jonkinlaisina hoitohenkilökunnan peilikuvina. Potilaat ovat avoimesti mitä ovat. Hoitajat pitävät yllä julkisivua ja peittävät ongelmansa muiden silmiltä", kuvasi Kimmo Rantanen Turun Sanomien arvostelussa. Hautala sai teoksesta Kalevi Jäntin palkinnon. "Yövuoron vanhempi rikoskonstaapeli ja kuulustelutodistaja olivat väsymyksestä harmaita. Molemmat olivat katsoneet loppuottelua eivätkä olleet nukkuneet varttiakaan yön varalle. Kun Olavi Finne istui kuulustelun suorittavan poliisin eteen, tämän kasvot nytkähtivät joko pidätetystä haukotuksesta tai inhosta."