Päivän täky

Paulan tähden

Magda Szabón (5.10.1917 – 19.11.2007) romaani Paulan tähden (WSOY 1967, suom. Otto Aho) on ilmestymisaikansa Unkariin sijoittuva kolmiodraama. Yhtenä kylmänä joulukuun päivänä tapahtuva kertomus latautuu täyteen jännitystä, kun edetään kohti iltaa ja perinteikkäitä siantappajaispitoja. Vihamielisten sukujen ja yhteiskuntaluokkien erot tulevat näkyviksi, ja elämänvalheet paljastuvat. "Vaimo Paula on vanhan unkarilaisen maanomistajamentaliteetin jäänne, piinkova ja heikompiaan armotta hyväkseen käyttävä entisen yläluokan jäsen, joka syvästi halveksii palvovaa aviomiestään, käsityöläisluokasta noussutta opettajaa, jonka kanssa aikoinaan on solminut pakkoavioliiton toisen miehen lasta odottaessaan", kuvasi Kerttu Manninen teoksen asetelmaa Arvostelevassa kirjaluettelossa. "Aina hän oli tuntenut, että jotakin oli vinossa, että Paulalle kuuluisi enemmän, jotakin kauniimpaa, häikäisevämpää, mutta hän oli ajatellut, että silti tähänkin täytyy tyytyä, rakastaahan isä Paulaa niin suuresti, ei äidillä voi olla valittamista, kun isä hankkii kaikkea. Oho, eipä hän tiennyt totuutta."

Lokakuun päivä

Olli Sinivaaran runokokoelma Lokakuun päivä (Teos 2012) keskittyy valoon ja erityisesti luontoon, jossa kieli ja havainto liikkuvat. Teoksen luontorunot ovat pintaa syvemmälle katsottaessa hyvin monitasoisia. Havainnot ja aistimukset tarjoavat runsaita, värikkäitä kuvia. Välillä ollaan kaupungissa, on myös metroja, junia, asvalttia ja autoja. "Kokoelman mainittavimpiin ansioihin lukeutuu se, että Sinivaaran säkeestä voi nauttia sekä pelkkänä kauniiksi hiotun kielen tanssina, että havaitsemisen ehtoja tutkiskelevana syvällisempänä taiteena", kuvaa kokoelman ominaisuuksia Miikka Laihinen Turun Sanomien arviossaan. "Syksynsyvänsininen / taivas mäen päällä, latvojen läpi / ihan käsillä, kasvoilla, / ihon valkenevilla oksilla, / jotka kurottavat, kurottavat. / Mäki ja puisto ja taivas / ovat sama paikka / kahdessa eri kaupungissa, / sama kirkas päivä / kahtena eri päivänä, / sellaisina joiden välissä ei ole yötä."

Tiikerin vaimo

Téa Obreht (s. 30.9.1985) syntyi Belgradissa, mutta muutti silloisesta Jugoslaviasta jo seitsenvuotiaana ja asettui myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen esikoisromaaninsa Tiikerin vaimo (WSOY 2012, suom. Irmeli Ruuska) kertoo myyteistä ja myös ihmisistä tarinoiden takana. Nuori Natalia saa kuulla isoisänsä kuolleen, ja tapahtuman oudot aukkopaikat vievät hänet syrjäisen kylän todellisuuteen, joka on kuin tarua. Tarinat sadan vuoden ajalta yhdistyvät toisiaan täydentäen. "Romaanin perusjännite rakentuu järjen ja magian välille. Lääkärin käytännöllinen työ ja kansanuskomukset käyvät vastakkain. Kertojaminä on lääkäri, samoin tarinoiden keskipiste: isoisä. Ja tarinat ovat maagista realismia", kirjoitti Risto Niemi-Pynttäri teoksesta Maailmankirjat-sivuston arviossa. Obreht sai kirjasta Orange-palkinnon (nykyinen Women's Prize for Fiction). "Isoisä ei puhu koskaan tiikerin vaimosta nimeltä. Isoisän käsi on ympärilläni, ja jalkani ovat kaiteella, ja hän saattaa sanoa: 'Tunsin kerran tytön, joka rakasti tiikereitä niin, että oli itsekin muuttua tiikeriksi.' Koska olen pieni ja koska olen perinyt rakkauteni tiikereihin isoisältä, luulen että hän puhuu minusta, kertoo minulle satua, johon voin kuvitella itseni – ja niin minä vuosikausia kuvittelenkin."

Rakkautta

Maria Jotunin (1880–1943) kuolemasta tulee 30.9. kuluneeksi 75 vuotta. Hänen toinen novellikokoelmansa Rakkautta (Yrjö Weilin 1907) herätti sekä positiivista huomiota kirjallisten ansioidensa osalta että paheksuntaa "siveettömänä" pidetyn sisällön takia. Jotuni kuvaa teksteissä naisen asemaa erilaisissa tilanteissa, joissa yleensä ovat läsnä avioliittoa ja sen muodostamista koskevat ristiriidat. Novelleissa tuodaan esiin myös naisen intohimoja ja haluja tavalla, jota pidettiin kirjan ilmestymisen aikaan sopimattomana – yleisen näkemyksen mukaan tällaiset tunteet olisi pitänyt tukahduttaa. "Nainen on Rakkautta-kokoelmassa nousemassa tasavahvaksi miehen rinnalle, mutta joutuu edelleen alistumaan yhteiskunnan ja yhteisön moraalinäkemyksiin ja siinä samalla pettymään rakkaudessa", todetaan Nannan kirjakimara -blogissa. "Kävi miten kävi, ajattelin siinä itsekseni, hyvin hullusti ei tässä käy. Mieheen kyllä ajan pitkään tottuu. Parasta aina tehdä aikanansa, mitä tehtävä on. Ja kun tämä on varakas ja tasainen. Siinä siltä puolelta ei ole mitään, ja muista puolista minä kyllä suoriudun. Ei niin, ettei minusta olisi ollut köyhän miehen vaimoksi." (Kokoelman niminovellista)

Rakastumisia

Javier Marías (s. 20.9.1951) on Espanjan tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen romaaninsa Rakastumisia (Otava 2012, suom. Tarja Härkönen) kertoo tarkkanäköisestä Maríasta, joka on seurannut kantakahvilassaan pariskuntaa – heidän onnellisuutensa nostaa myös Marían omaa mielialaa. Sitten tapahtuu traaginen käänne: parkkitalossa on tapettu mies, ja María saa selville, että kyse on pariskunnan miehestä. Tutustuessaan leskeksi jääneeseen Luisaan María tapaa myös kuolleen aviomiehen parhaan ystävän, ja rakastuu. Mutta pian hän huomaa ystävän olevan rakastunut leskeen... "Kirja on itsetutkiskelua ja samalla muiden ihmisten rakkauden katselua. Nelisataasivuisen romaanin keskiössä vilahtelevat monet teemat pakkomielteistä kuolemaan. Kertomus soljuu loppuaan kohti useaan suuntaan silmuja matkallaan heitellen", kuvaa Seija Vilén Kiiltomato-lehden arviossa. Javier Marías palkittiin romaanista Premio Nacional de Narrativalla. "Toivoin heille niin sanoakseni kaikkea mahdollista hyvää, niin kuin romaanin tai elokuvan henkilöille, joiden puolta lukija tai katsoja alkaa pitää heti kättelyssä, vaikka hyvin tietää että heille tapahtuu jotain pahaa, että jokin saa heidän elämänsä raiteiltaan, tai muuten ei olisi kirjaa tai elokuvaa."

Mies ja hänen omatuntonsa

Jarl Hemmerin (18.9.1893 – 6.12.1944) romaani Mies ja hänen omatuntonsa (Otava 1931, suom. Eino Palola, runot Toivo Lyy) nousi suuren pohjoismaisen romaanipalkinnon voittajaksi ja jäi tekijänsä tunnetuimmaksi teokseksi. Romaani kuvaa erityisesti Suomen sisällissodan jälkitilannetta ja Suomenlinnan vankileiriä, jonne koeteltu "syntinen pappi" Johan Samuel Bro päätyy apupapiksi. Kertomuksessa sukelletaan syviin eettisiin pohdintoihin, ihmisen syyllisyyteen ja vastuuseen. Anders Österling kirjoitti Svenska Dagbladetissa teoksesta (suomennos Helsingin Sanomien 11.12.1931): "Suuren paraatin innostuksen ja riemun kuvaaminen voi olla kiitollista ja suhteellisen helppoa – – mutta sensijaan on paljon epäkiitollisempaa ja vaikeampaa loihtia esiin kaamea helvetintunnelma, joka Suomenlinnassa vallitsi seuraavina kuukausina. Hemmer on kuitenkin suoriutunut tästä, ja hänen kuvauksensa henkii syvää sisäistä myötätuntoa." Teoksesta tehtiin myös elokuva vuonna 1957. "Bro seisoi kukkulalla, joka oli jäännös jostakin vanhasta linnakkeesta, ja katseli avuttomasti ympärilleen tuota tuhansien ihmisten sekasortoa. Kaikkialla loppuunriutuneita ruumiita, useat omissa ryysyissään, muutamilla yllään venäläiset sotilastakit, joita intendentuuri oli löytänyt jostakin varastosta. Mitä hän saattoi tehdä heidän hyväkseen?"

Tänä yönä nukut levottomasti

Michael Butoria (14.9.1926 – 24.8.2016) on pidetty yhtenä ranskalaisen "uuden romaanin" merkittävimmistä tekijöistä, vaikka hän itse pitkään vastustikin kuulumistaan kyseiseen ryhmään. Romaani Tänä yönä nukut levottomasti (Otava 1967, suom. Leena Pasanen) on Butorin tunnetuin teos. Siinä kuvataan päähenkilöä hänen junamatkallaan Pariisista Roomaan. Kerrontaratkaisu romaanissa on omintakeinen, sillä kertoja puhuttelee koko ajan "sinää". Arvostelevassa kirjaluettelossakin kehuttiin: "Monitahoinen ja teknillisesti valmis teos, jossa kokeellisuus ei ole vaikeaselkoista eikä hämärää. Myös Rooma-Pariisi matkahavaintojen linjalla oivallista työtä." Butor sai romaanista Renaudot-palkinnon 1957. "Täältähän sinä lähdit, juuri tästä vaununosastosta; tuossa on tuo harmaatukkainen mies syventyneenä karkeaan mustaan kluuttiin sidotun kirjan lukemiseen, hän, joka istui sinua vastapäätä punakkaihoisen, äärimmäisen siististi puetun naapurinsa vieressä, jolla on pienet, saaliinhimoiset kalan silmät; tuossa istuu tuo pappi ikkunan vieressä ja koettaa jälleen turhaan keskittyä rukouskirjaansa."

Murtuneista luista

Kristiina Wallinin runokokoelma Murtuneista luista (Tammi 2007) tutkii tarkasti ihmistä, kielen ja valinnan mahdollisuuksia, tunteita ja kokemuksia. Ollaan laboratoriossa, psykiatrisessa sairaalassa, lasipallon ja mehiläispesän sisällä. Runojen tyyli on surrealistinen, totutusta ja tavanomaisesta ollaan kaukana. Myös kahden naisen historiaa tarkastellaan Ebba Lucia Guldfotille ja Marina Ciglarille omistettujen runojen myötä. "Orgaanisen ja epäorgaanisen yhdistyminen kielessä tallentaa muistoja ja kohtaamisia, esineitä ja verisiteitä. Kuoleman haikeus ja menetyksen sisältä kirkastuvat mahdollisuudet sanoittavat vuosiluvut ja tutkimuslaboratorion steriilin tilan", kirjoitti Annukka Peura teoksesta Kiiltomato-verkkolehden arviossa. Kokoelma oli Runeberg- ja Einari Vuorela -palkintojen ehdokkaana. "Sinä kesänä hiukseni kihartuivat ja tulin allergiseksi pähkinöille. Metamorfoosien ketju alkoi vasta myöhemmin. Lokakuussa en enää tunnistanut itseäni siitä ihmismassasta, joka heijastui tavaratalon peilistä. Varmuus siitä, että kotoa lähtiessäni jalkani olivat lyhyet ja vahvareitiset, ei lohduttanut. Milloin tahansa selkärankani taipuisi mutkalle, milloin tahansa lihani säikeissä räjähtäisi."

Liikkumaton tanssi

Perulainen Manuel Scorza (7.9.1928 – 27.11.1983) oli latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä. Hän toi tuotannossaan näkyville mm. imperialismin tuhoisat vaikutukset Andien intiaaniväestön elämään. Romaani Liikkumaton tanssi (Gummerus 1985, suom. Jyrki Lappi-Seppälä) sijoittuu Pariisiin ja Perun aarniometsiin. Kirjassa kuvataan kahta miestä, kirjailija Santiagoa ja hänen romaanihenkilöään Nicolas'ta, joiden roolit välillä sekoittuvat. Kumpikin joutuu valitsemaan vallankumouksen ja rakkauden välillä. "Kerronta on väkevää, aistimusvoimaista, sademetsän muurahaiset melkein tuntee ihollaan. Syventyvää lukemista vaativa hyvä romaani", totesi Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio. Kirjan oli tarkoitus olla trilogian ensimmäinen osa, mutta Scorza kuoli lento-onnettomuudessa Madridissa 55-vuotiaana. "Ilmenevätkö tunteemme maailmankaikkeuden suuressa järjestelmässä Suurelle Matemaatikolle, joka huvittelee uskottelemalla että olemme enemmän kuin pelkkiä harhoja, paljaita symboleita joiden kohtalona on seurata vääjäämättä spiraalimme ennaltamäärättyä suuntaa, häikäisevän mutkatonta yhtälöä?"

Juostu maa

Marjo Niemen esikoisteos, yhdenpäivänromaani Juostu maa (Teos 2004) kuvaa kahden kertojansa kautta ulkopuolisuutta, osattomuutta, yksinäisyyttä ja menneiden painoa. Syksy on kymmenvuotias tyttö, joka juoksee ja kertoo samalla tarinoita itsestään, perheestään ja ympäristöstään. Hän tarkkailee kaikkea tiiviisti. Kalevi on Syksyn setä ja entinen juoksija, yksineläjä, joka alkaa valmentaa tyttöä. Ja päivän lopussa asioista selviää totuus. "Syksyä ja Kalevia yhdistää irrottautumisen tarve. Heille helpoin tapa on lähteminen – kukaan ei voi poissaolevaa satuttaa. Ruumis ja mieli tulee hallita ja erottaa toisistaan, vikuroivaa osaa rangaistaan", kuvaa Heini Oikkonen romaanin henkilöitä Kiiltomato-lehden arvostelussa. Niemi sai teoksesta Tiiliskivi-palkinnon. "Vilja niiailee hitaammin kun minä kiihdytän vauhtia. Siitä saa maailma! Siitä ja siitä, kun tossu kohahtaa sorassa. Maailma hidastuu, se katsoo kun minä pistän haisemaan. Puut unohtavat päästää irti lehdistä, ne jäävät tuijottamaan. Verkkareiden kankaiden sihinä ja kihinä kasvaa. Minä olen ukkonen."

Ikimuiston merkki

Ruotsalaiskirjailija Kerstin Ekman (s. 27.8.1933) on saanut urallaan kaksi August-palkintoa ja tullut valituksi Ruotsin akatemiaan, jossa työskentelyn kuitenkin jätti jo 80-luvun lopulla. Ekman on kirjoittanut monipuolisesti eri tyylilajeja, ja romaani Ikimuiston merkki (Tammi 2001, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) on saturomaaniksi kuvailtu fantasiakertomus. Tunturimetsässä on ihmisten ja eläinten lisäksi "niitä toisia", joilla on monta nimeä. Eräänä yönä susinaaras kulkee järven jään yli tunturimetsään, ja tapahtuu se, mikä on kirjoitettu kertomukseen. "Ikimuiston merkki on kaunis, vahva ja mystinen tarina, joka antaa mahdollisuuden lukea monella tavalla: nauttia kielestä ja upeasta luontokuvauksesta, seurata maahiaisten tarinaa, pohtia ihmiskansoja susi- ja karhukansojen synnyn kautta tai miettiä sitä, mitä on ollut jo Ikimuiston merkin ajoista saakka", kirjoitetaan teoksesta Sanansulkia-blogissa. "Kerran maailma loppuu. Ainakin niille, jotka eivät jää jäljelle. Toiset joutuvat aloittamaan alusta.   Jos on jäljellä muistia, on jotain millä päästä alkuun. Se tunturista laskeutunut näki kuusia ja tiesi että ne olivat kuusia. Hän näki valtavia koivuja, joiden oksista roikkui mustaa naavaa. Kaukana väikkyi vesi. Maailman loppumisesta hän oli niin vakuuttunut että luuli tätä uudeksi, suurin piirtein samannäköiseksi maailmaksi."

Kuljen missä kuljen

Pentti Saarikosken (2.9.1937 – 24.8.1983) runokokoelmaa Kuljen missä kuljen (Otava 1965) kuvailtiin jo ilmestymisensä aikaan "nykyrunouden klassikoksi". Kokoelma sisältää arkisten havaintojen ohella kriittisiä huomioita yhteiskunnasta. Puhujan yksityinen kokemus on teksteissä vahvasti esillä. Runojen miljöö on usein Helsinki, mutta Turussakin käydään Aurajoen talvista rantaa kulkemassa. "Ristiriitaisuuksineen, banaliteetteineen ja tietoisessa miellyttämishaluisuudessaankin 'Kuljen missä kuljen' on joka tapauksessa vaikuttava kokoelma. Se koostuu taidonnäytteistä, joissa suoritus syntyy virheiden uhalla – tasan päinvastoin kuin 50-luvulla, jolloin oltiin hienomekaanikkoja, virheettömyyttä kunnioittavia ammattimiehiä", luonnehti Matti Paavilainen kritiikissään Helsingin Sanomissa 14.11.1965. Saarikoski sai kokoelmasta Valtion kirjallisuuspalkinnon. "Sateen jälkeen järvi erivärisinä alueina, kirjaston seinä / oli viileä kun kosketin. / Kesän kaikki vihreät, aaltopituuksien mikromillimetrit, / puut, / ja taivas, / olemmeko täällä ottaaksemme asioista selvän?"

Tuli on kaikki tulet

Argentiinalaisen Julio Cortázarin (26.8.1914 – 12.2.1984) novellikokoelma Tuli on kaikki tulet (Teos 2015, suom. Anu Partanen) edustaa tekijälleen tunnusomaista kokeilevaa ja surrealistista tyyliä. Kirjailijan luoma maailma on meille tutun ajan tuolla puolen, joissakin kertomuksissa aika venyy, ja Cortázar kokeilee mm. kertojan pois pudottamista. Todellisuus on liikkeessä ja pois tasapainosta. "Tuli on kaikki tulet koostuu kahdeksasta novellista, jotka pyristelevät irti realismin (todenmukaisuus) ja realismin (kirjallinen tyylisuunta) kahleista. Tämä tapahtuu niin sanotun sisällön tasolla, kielensä puolesta Cortázar on lähes klassinen", kuvaa Veli-Matti Huhta Kiiltomato-verkkolehdessä. "Kahden unikuvan välissä insinööri kuvitteli kuulevansa huutoja jostakin kaukaa ja näki epämääräistä loistetta; sitten erään toisen ryhmän päällikkö tuli kertomaan, että edessäpäin, kolmenkymmenen auton päässä, oli ollut tulipalon alku eräässä Estafette-pakettiautossa, missä joku oli koettanut keittää salaa vihanneksia."

Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Kirjailija Tytti Parras (28.1.1943 – 18.8.2018) tunnettiin erityisesti kohua herättäneestä esikoisteoksestaan Jojo, jonka jälkeen hän julkaisi harvakseltaan mutta kehuttuja kirjoja. Hänen romaaninsa Pieni hyvinkasvatettu tyttö (Otava 1978) kertoo Anun lapsuudesta ja aikuiseksi kasvamisesta 50-lukulaisen porvariston hillityn charmin keskellä. Kasvatus perustui arvojen pysyvyyteen, ja oli paljon asioita, joita ei voinut kysyä. Myöhemmin ajat kuitenkin muuttuvat. "Parras kirjoittaa hienosti, näkee ja tietää kuin tutkija, kertoo kuin runoilija. Taidokkaasti hän kuljettaa lukijaa tytön muistojen viidakossa, lapsi ja aikuinen milloin erottuvat toisistaan, milloin ovat yhtä, muistin oikullisten virikkeiden mukaan siirrytään ajassa ja paikassa edestakaisin", kuvattiin Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Parras sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. "Kävelen huoneesta huoneeseen talossa jota viidentoista vuoden aikana totuin sanomaan kodikseni. Pujottelen vaatetelineiden lomitse. Tiirailen itseäni milloin minkäkin kokoisena: esiliinassa ja liian tiukoissa villasukissa, Lucia-kaavussa, ensimmäisissä nailoneissa, jotka sihisevät kuin käärmeennahka hameen alla ja joiden saumoista näkee onko tyttö huolellinen vai mikä."

Matala maa

Romaniansaksalainen kirjailija Herta Müller täyttää tänään 65 vuotta. Nobelilla vuonna 2009 palkitun Müllerin ensimmäinen proosateos Matala maa (Tammi 1989, suom. Raija Jänicke) koostuu pitkästä niminovellista ja 14 lyhyestä kertomuksesta. Lähes kaikissa teksteissä maailmaa katsotaan lapsen näkökulmasta, ja aistimusvoimaisista havainnoista muodostuu painostava, joskus ahdistavakin tunnelma. Tarinat sijoittuvat Romanian saksankieliselle alueelle, reaalisosialismin ja kollektiivitilojen aikaan. "Lapsen näkökulmasta havainnoitu perheen ja suvun elämä on monivivahteista. Lapsi näkee tarkasti ja selittää asiat itselleen parhain päin, vaikka painaakin muistiinsa alkuperästään, suvustaan ja menneisyyden tapahtumista kuulemansa ilkeät kommentit", kuvataan Otto Lappalaisen Kiiltomato-arviossa. "Siellä täällä murenevat kirjoitukset seinistä. Kirjaimet ja numerot tipahtelevat vuodenaikoihin jotka istuvat aidoilla kuin luisevat tikat ja nokkivat naisten talousaskareet tyhjiin. Naiset ovat päivät pitkät yksin ja sotkeutuvat hameittensa hämäriin laskoksiin. He kulkevat talojensa seinistä sisään ja ulos, ja heidän selkänsä takana ovet nojaavat kirahtaen huonetta vasten."

Omenatarha

Syksy lähestyy, ja omenat kypsyvät poimittaviksi. Juhani Syrjän romaani Omenatarha (Gummerus 1987) kuvaa kahta nuorta perhettä, jotka muuttavat yhteiseen taloon metsän keskelle. On tarkoitus palata luontoon, pois nopeutuvan kehityksen keskeltä. Kokonainen vuosi eletään vailla mukavuuksia ja noudatetaan omaa vaihtoehtoista elämäntapaa, kunnes idylli särkyy. Romaani on vihreä, hyvin eroottinen ja kehykseltään traaginen. "Omenatarha on varsin erikoinen, ristiriitainen ja rakenteellisesti kiinnostava teos. Se jättää jälkeensä hämmennyksen, joka on hyvän kirjan tunnusmerkki. Sen kieli on avointa, liiankin avointa meidän aikaamme", kirjoitti Kai Ekholm teoksesta Arvostelevassa kirjaluettelossa. Romaani oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana. "Talo tuli näkyville taas. Omenapuut olivat varistaneet kaikki kukkansa, mutta äkkiä ilma oli täynnä pääskysiä. Kymmenittäin niitä pöllähti talon ja navetan räystäiden alta, kuin kärpäsiä kesäisestä lehmänläjästä. Ihastuneina, lähes säikähtäneinä katselimme kiihkeästi lenteleviä lintuja."

Aarteemme kallis

Norjalaiskirjailija Linn Ullmannin (s. 9.8.1966) romaani Aarteemme kallis (WSOY 2012, suom. Tarja Teva) tutkii perheen salaisuuksia ja kipupisteitä. 75-vuotias Jenny juo itsensä humalaan ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, kuin kostoksi syntymäpäiväjuhlista joita ei halunnut. Juhlat on järjestänyt hänen suorittamiseen ja päättämiseen tottunut tyttärensä Siri, jonka aviomies on inspiraationsa menettänyt kirjailija Jon. Heidän Alma-tyttärensä lapsenvahti Mille katoaa ja löytyy myöhemmin haudattuna. "Ullmann suosii elokuvanomaista fragmentaarisuutta. Hän kahmii mukaansa monia aineksia muistihäiriöisestä vanhuksesta oirehtivaan murrosikäiseen. Kaikki kipuilevat omassa maailmassaan, ja kommunikaatiota on vaikeaa saada aikaan", kirjoitti Eija Komu Keskisuomalaisen kritiikissä. Linn Ullmann tunnetaan myös ohjaaja Ingmar Bergmanin ja näyttelijä Liv Ullmanin tyttärenä. "Siristä tuntui yhä useammin, että hänen täytyi keskittyä pitääkseen itsensä koossa – niinkö sitä sanottiin? Pitää itsensä koossa? Olla yhtä. Yhtä ruumista, yhtä ääntä, yhtä suuta, yksiä aakkosia, yhtä punaista lankaa, ja olla hajoamatta, menemättä kappaleiksi, sikin sokin."

Jumala on muuttanut kaupunkiin

Petja Lähteen romaani Jumala on muuttanut kaupunkiin (WSOY 2015) kertoo kahdeksan ihmisen suulla elämästä pienessä kylässä elokuisena päivänä. Taustalla soivat suomalaisen musiikin säkeet. Unohdetun maaseudun unohdetut ihmiset, niin aikuiset kuin lapsetkin koettavat löytää tarkoitusta, onnea. Monella on tukahdutettuja toiveita ja salaisuuksia, jotka on pidettävä sisällä, ja alkoholia kuluu. Elämä tuntuu pysähtyneeltä, mutta mitä kohti on suunnattava seuraavaksi? "Lähde tekee hyviä tulkintoja maaseudun merkityksestä nykyaikana, ja hiljainen kylä voi olla samanaikaisesti vankila ja taivas. Ulkonäkö saattaa aluksi hämätä, mutta jos altistuu riittävästi maalaiselämän vaikutuksille, totuus paljastuu aikanaan", kirjoitti Mari Viertola romaanista Turun Sanomien arvostelussa. "Elokuun aamu tuoksuu mustikalta ja savulta. Sytytän toisen. Vastarannan koivikko härnää aurinkoa. Pilvet käyvät kohti Jyväskylää. Menkööt. Viekööt sateen ja harmauden. Siellä minulla on vain myytävä asunto ja muistot, jotka kelpaa unohtaa."

Katsokaa minua

Brittikirjailija Anita Brooknerin (16.7.1928 – 10.3.2016) romaaneissa kuvataan vähäeleisesti ihmisten tasaista elämänmenoa horjuttavia muutoksia ja ristiriitoja. Katsokaa minua (Otava 1991, suom. Juhani Lindholm) kertoo lääketieteellisen laitoksen käsikirjastossa työskentelevästä Frances Hintonista, jonka elämä koostuu turvallisista rutiineista. Äkkiä tapahtuu jotakin yllättävää, kun vauhdikas ja elämäniloa pursuava aviopari Nick ja Alix tempaavat Francesin mukaansa maailmaan, johon kuuluu ravintoloita, hauskanpitoa, huolettomuutta. Ilo on kuitenkin vain väliaikaista. "Lukija huomaa heti, että Nick ja varsinkin Alix ovat julmia. He pitävät Francesia ystävänään sen aikaa, kun hänestä on heille huvia. Osittain Frances tiedostaa tilanteen, mutta on kuitenkin hurmaantunut. Hän jättää jopa kirjoittamisen", kuvataan teoksen tapahtumia Tarukirja-blogissa. "Teräväkielisyyttäni lukuunottamatta minulla on vain vähän pahoja tapoja. En ole uskonnollinen, mutta eräitä käyttäytymissääntöjä pidän silti melko lailla pyhinä. Minulla on aika voimakkaat tunteet, ja minä ajattelen. Ellen pidä varaani minusta tulee vanhemmiten varsinainen äkäpussi."

Yksinvaltias

Tatu Vaaskiven (19.7.1912 – 21.9.1942) historiallinen romaani Yksinvaltias (WSOY 1941) kertoo Rooman valtakunnan vakavamielisestä ja vetäytyvästä keisari Tiberiuksesta. Vaaskivi oli valinnut käsiteltäväkseen vuosina 14–37 jaa. hallinneen Tiberiuksen, koska tämän elämä oli alusta loppuun dramaattinen ja kirjallisesti mielenkiintoinen. Sodan aikana teostaan kirjoittanut Vaaskivi asetti rinnakkain kirjoittamishetken ja kuvaamansa historiallisen aikakauden tapahtumia. Tiberius vertautui diktaattorina erityisesti Staliniin. "Yksinvaltias oli menestys, sota-aikana molemmista teoksista julkaistiin useita painoksia. Teos sai myös ensimmäisen Kalevi Jäntin palkinnon. Menestykseen vaikutti varmasti myös Vaaskiven suvereeni ja kaikkia aisteja hemmotteleva kirjoitustyyli", kirjoittaa teoksesta Jukka Pennanen. Yksinvaltias on vapaasti luettavissa e-kirjana, jonka saa ladattua laitteelleen mm. Kirjasammon teostietosivulta. "Mitä enemmän tuotiin, sitä suurempi oli saaliinhimo, ja mitä ahnaammaksi Rooma kasvoi, sitä enemmän se kukisti, alisti, nöyryytti maan piiriä. Se pusersi alusmaistaan kultaa kuin mehua sitruunoista."