Päivän täky

Tuuli nousee

Kirsi Kunnas (1924-2021) on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä ja myös rakastetuimmista kirjailijoista. Hän aloitti kirjallisen uransa runoilijana vaikeiden sotavuosien jälkeen 1940-luvulla. Hänen neljä ensimmäistä runokokoelmaansa kuuluvat suomalaisen modernistisen runouden parhaimmistoon. Näistä kolmas Tuuli nousee (WSOY 1953) palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Teoksen runoissa on paljon aforismin kaltaista pohdintaa ja kertovaa ainesta. Sen keskeisiä aiheita ovat luonto, linnut, moraalin ja etiikan kysymykset sekä taidepiireihin kohdistuva kritiikki. Teosta kiiteltiin ja se sai hyvän vastaanoton, mutta hän alkoi sen julkaisemisen aikoihin etsiä kirjoittamisen tapaa, jossa tunteiden ilmaiseminen olisi luontevampaa. Hän löysi pian lastenrunouden maailman ja julkaisi Tiitiäisen satupuun (WSOY 1956) vain pari vuotta myöhemmin. ”Yön luomi pimeä peittää linnun oksalle. Hiljaisuus, hiljaisuus kuin keinu keinuttaa tuulen käteen oksan. Yön tuuli lempeä tuudittaa tuulee oksa mukanaan, tuulen puu. Latvan tähdet lepattavat, avaruus. Hiljaisuus kuin lento linnun vie.” (runo ”Linnun kehtolaulu”)

Hyvää joulua, Jeeves

Englantilaisen P.G. Wodehousen (1881-1975) humoristisia Jeeves-tarinoita on julkaistu upeina suomennoksina jo kuuden paksun kirjan verran. Hyvää joulua, Jeeves (Teos 2011, suom. Kaisa Sivenius) on sarjan kolmas osa ja sisältää joulunaikaan sijoittuvan lyhyen niminovellin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1927 The Strand Magazinessa. Siinä Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves joutuvat luopumaan uhkapelin täyteisestä joulunvietosta Monte Carlossa ja päätyvät viettämään joulua Bertien ihastuksen Bobbie Wickhamin luokse perheen maalaiskartanoon. Jeeves on tästä luonnollisesti nyreissään. Kirja sisältää myös kaksi romaanin mittaista tarinaa Kevättä rinnassa, Jeeves (vuodelta 1949) ja Eri reilua, Jeeves (vuodelta 1954). Kirjavinkkien Hannu kirjoittaa teoksesta: ” Jeeves-tarinat ovat perusrakenteeltaan melko samanlaisia kepeitä hassutteluja, mutta niiden lukeminen on yksinkertaisesti hauskaa.” ”Olin aavistanut nappiin, että iltaan sisältyisi aimo annos juhlariehaa, olihan jouluaatto. Ensiksi kylän kuoro ilmestyi etuovelle laulamaan joululauluja, minkä jälkeen joku ehdotti tanssia, ja sen päälle jutustelimme niitä näitä, joten pääsin palaamaan huoneeseeni vasta yhden jälkeen. Kaikki seikat huomioon ottaen ei tuntunut turvalliselta käynnistää iskua ennen kuin aikaisintaan kello puoli kolme, ja minun on pakko tunnustaa, että minun oli ponnistettava tahdonvoimani äärimmilleen, etten antanut periksi ja ryöminyt kutsuvana odottavien lakanoiden väliin. En ole enää tätä nykyä varsinainen peto valvomaan.”

Bouvard ja Pécuchet

Ranskalaisen Gustave Flaubertin (1821-1880) syntymästä tuli juuri kuluneeksi 200 vuotta. Hän oli Ranskassa kehittyneen realistisen kirjallisuuden merkittävimpiä pioneereja, jonka teoksissa viileät havainnot ympäröivästä todellisuudesta olivat esteettisenä lähtökohtana. Hänen parhaita teoksiaan on osittain kesken jäänyt romaani Bouvard ja Pécuchet (Desura 2003, suom. Antti Nylén), joka ilmestyi ensimmäisen kerran vasta Flaubertin kuoleman jälkeen. Hän oli ideoinut ja työstänyt teosta vuosikausia, ja hänen oli tarkoitus kirjoittaa sille myös jatko-osa. Romaanin päähenkilöinä on kaksi eriskummallista miestä, jotka vetäytyvät Normandian maaseudulle tutkimaan eri tieteenalojen saavutuksia. Heistä tulee nopeasti mm. maanviljelyn, lääketieteen, geologian, filosofian, kirjallisuuden, jne. erikoisasiantuntijoita, mutta kyllästyvät kaikkeen yhtä nopeasti. Flaubert halusi romaanissaan tutkia ihmisten typeryyden eri muotoja, mutta myös kielen ja kirjallisuuden kykyä kuvata todellisuutta. Romaania alettiin arvostaa vasta 1950-luvulla, mistä lähtien sitä on pidetty modernistisen kokeilevan romaanin edelläkävijänä. ”He lukivat ensiksi Walter Scottia.He hämmästyivät kuin olisivat löytäneet uuden maailman.Menneiden aikojen ihmiset, jotka olivat ennen olleet heille vain utuisia hahmoja tai nimiä, muuttuivat eläviksi olennoiksi, kuninkaiksi, prinsseiksi, noidiksi, palvelijoiksi, riistanvartijoiksi, munkeiksi, mustalaisiksi, kauppiaiksi ja sotilaiksi, jotka tekivät päätöksiä, taistelivat, matkustivat, kävivät kauppaa, söivät ja joivat, lauloivat ja rukoilivat – linnojen asehuoneissa, majatalojen mustuneilla penkeillä, kaupunkien mutkittelevilla kujilla, myyntikojujen ovikatosten alla, luostarien sisäpihoilla. Taiteellisesti sommitellut maisemat ympäröivät kohtauksia kuin teatterilavasteet. Ritari laukkaa pitkin rantasärkkiä. Raikas tuulenvire tuoksuu väriherneniityllä, vene lipuu kuunvalossa järvenselällä, haarniskat kimaltelevat auringossa, sadepisarat tippuvat lehtimajojen ylle. Vaikka he eivät tunteneet malleja, he pitivät näitä kuvauksia todenkaltaisina, ja illuusio oli täydellinen. Näin kului talvi.”

Mennyt maailma

Evelyn Waugh (1903-1966) oli yksi viime vuosisadan merkittävimmistä brittiläisistä romaanikirjailijoista. Hänen varhaiset romaaninsa olivat purevan satiirisia kuvauksia 1920-luvun iloisen Lontoon boheemeista seurapiireistä. Hänen myöhempi tuotantonsa sai vakavampia sävyjä hänen käännyttyä katolilaiseksi vuonna 1930. Toisen maailmansodan jälkeen hän julkaisi ehkä tunnetuimman teoksensa Mennyt maailma (Otava 1949, suom. Pentti Lehtinen), joka sai aineksia hänen omista sotakokemuksistaan. Romaani kertoo Flyten aatelisperheen tarinan keskittyen maailmansotien väliseen tulevaisuuden uskon ja ilon täyteiseen aikaan. Kertojana on kapteeni Charles Ryder, joka palaa toisen maailmansodan melskeissä ystävänsä Sebastian Flyten perheen luokse valtavalle Bridesheadin maatilalle. Siellä ollessaan hän vajoaa muistojensa kautta opiskeluaikoihin ja niiden jälkeisiin vaiheisiin, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Romaani kuvaa yläluokkaisen elämäntavan vähittäistä murenemista, ja pohdiskelee kristillisen ja materialistisen maailmankuvan välisiä ristiriitoja nykymaailmassa. Romaanin pohjalta sovitettu televisiosarja saavutti suuren suosion 1980-luvun alussa ja teki pääosaroolia esittäneestä Jeremy Ironsista suuren tähden. ”Sanoin siis: ”Olen ollut täällä ennenkin”. Olin todellakin ollut siellä ennekin. Ensimmäisen kerran Sebastianin kanssa eräänä pilvettömänä kesäkuun päivänä kolmattakymmentä vuotta sitten. Silloin kukkivat ojat valkoisenaan hukanputkea ja mesiangervoa ja ilma oli tulvillaan kesän tuoksuja. Päivä oli harvinaisen loistava, sellainen, joista saamme nauttia vain kerran tai pari koko elämämme aikana, sellainen päivä, jona lehvät ja kukat, linnut ja päivänpaisteiset kivet ja varjot, kaikki tuntuvat julistavan Jumalan kunniaa. Ja vaikka olin käynyt siellä sitten niin monta kertaa, niin erilaisten mielialojen vallassa, palasivat ajatukseni juuri tähän ensimmäiseen käyntiini tällä viimeisellä kerralla.”

Kuolleet vedet

Kirjailija Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) syntymästä tulee ensi sunnuntaina kuluneeksi 100 vuotta. Manner on yksi suomenkielisen runouden suurimmista nimistä ja hän on ollut esikuvana jo lukuisille runoilijasukupolville. Hän kirjoitti runojen rinnalla laajan tuotannon näytelmiä, kuunnelmia, proosaa ja esseitä. Hän oli myös erinomainen suomentaja. Hänen käännöstensä kautta suomalaisille tulivat tutuksi mm. monet japanilaisen kirjallisuuden klassikot. Runoilijana hänen merkittävimpiä teoksiaan on Kuolleet vedet (Tammi 1977). Kuolemaa ja yksinäisyyttä pohdiskeleva kokoelma koostuu kahdeksasta runojen sarjasta, joista kukin on sisällöltään ja näkökulmaltaan yhtenäinen kokonaisuutensa. Vesa Kyllönen kirjoittaa teoksesta SKS:n blogissa: ”Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.” ”Elämä liukuu pois joka hetki.Elämä ei ole täällä, se on muualla.En kaipaa sitä, miksi kaipaisin haurasta ainetta,joka tuskin sykkii, savuaa kuin kiusattu salama pullossaja häipyy, luovuttaa lämpönsä ja muotonsa, tähteeksi jää vähän lumen valoa.”

Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa (s. 1962) on yksi nykypäivän arvostetuimmista japanilaiskirjailijoista. Hänen ensimmäinen suomeksi ilmestynyt romaaninsa Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016, suom. Antti Valkama) on lämminhenkinen tarina eläkkeellä olevasta muistisairaasta matematiikan professorista ja hänen nuoresta taloudenhoitajastaan. Professorilla on ollut vaikeuksia löytää ymmärtävää avustajaa, sillä hänen muistinsa ulottuu vain 80 minuutin päähän. Lopulta hän löytää 10-vuotiaan pojan yksinhuoltaja-äidin, joka saa yhteyden kiehtovaan mieheen ja hänen matemaattiseen maailmankuvaansa. Pirjo-Riitta Kuusikko kirjoittaa japanilaisen kirjallisuuden suomennoksia esittelevässä Unien kelluvalla sillalla -blogissaan näin: ”Matematiikan kauneus nousee keskeiseksi teemaksi kirjassa, joka sisältää huomattavan määrän puhdasta matematiikkaa. Tätä ei pidä lukijan kuitenkaan säikähtää, ei tarvitse olla matemaatikko voidakseen nauttia kirjasta.” ”Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä mahdollisena rakkauden kohteena. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta.Niissä tarinoissa, joita Professori työpöydän tai aterian äärellä minulle ja Juurelle matematiikasta kertoi, alkuluvut taisivat esiintyä useammin kuin mikään muu. Emme alkuun voineet käsittää, mikä oli niin viehättävää jääräpäisissä luvuissa, jotka eivät suostuneet tulemaan jaetuksi kuin yhdellä ja itsellään. Silti se, kuinka tosissaan hän alkuluvuista puhui, veti meitä puoleensa.”

Mr. Smith

Juha Seppälän (s. 1956) romaani Mr. Smith (WSOY 2012) on eri aikatasoissa etenevä kertomus markkinavoimien ja rahan vietävänä olevista ihmisistä. Finlandia-ehdokkaana olleen teoksen nimessä mainittu konsultti Mr. Smith ratkoo työkseen nykypäivän tietoyhteiskunnan aineettomia ongelmia. Hänen isoisänsä herra Schmidt käy kauppaa ja myy vakuuksia 1900-luvun alkupuolen Karjalan kannaksella. Teoksessa liikutaan ja hypitään sulavasti ajasta toiseen sadan vuoden säteelle. Seppälän koruttoman viileä kieli ja tekstin tiiviin taloudellinen rakentuminen korostavat monitasoisen teoksen lohduttomalta vaikuttavaa sanomaa. Tuomas Aitonurmi kirjoittaa Tekstiluola-blogissaan: "Vaikka maailma on ankara ja hyvinvoinnin osalta pahasti jakautunut, ei Seppälä ole unohtanut kirjastaan huumorin pilkahduksia eikä toivoa. Jälkisanat kertovat, miten hahmoille lopulta käy, ja kuten takakansi lupaa, joku etsijöistä myös löytää. Olo ei jää ahdistuneeksi, vaikka maailmamme on mitä on." ”Jos nykyihmisellä on ongelma, hän haluaa siihen nopean ratkaisun. Ota pois minulta tänä ongelma, ne sanovat. Teen parhaani.Usko suoraviivaisuuteen. Minua voisi kuvata kuin Malte Laurids Briggeä: ”Hän oli runoilija ja vihasi epämääräisyyttä.” Vihaan ylimääräistä syöttöä, kiekon siirtelyä. Ammun heti.Käytössäni ei ole algoritmia, menetelmää jonka avulla tietokoneohjelma etsii ratkaisun ongelmaan. Peli aaltoilee, siinä on hetkensä, mutta viime kädessä se täytyy pitää riittävän yksinkertaisena. Uskomattoman nopeasti hetki on ohi, juhlittu sankari hylkiö, Austerlitzista Borodinoon kivenheitto, kivi jo ilmassa. Tunteiluun minulla ei ole varaa, minun on pysyttävä liikkeessä. En tavoittele mitään erityistä, ja se auttaa minua pitämään käteni vapaina. Olen yrittänyt pitää mieleni kirkkaana ja välttää kyynisyyttä, helpointa ukkosenjohdatinta yksilön ja yhteiskunnan välisessä ristipaineessa. Myönnän, että aina en onnistu.”

Idiootti

Venäläisen F.M. Dostojevskin (1821-1881) syntymästä tulee marraskuun 11. päivänä kuluneeksi 200 vuotta. Maailmankirjallisuuden vaikutusvaltaisimpiin kuulunut romaanikirjailija kirjoitti merkittävimmät teoksensa Siperian vankisiirtolassa vietetyn ajan jälkeen. 1860-luvulla hän ajautui pahoihin rahaongelmiin ja pakeni velkojiaan ulkomaille. Hän kirjoitti maanpaossa vuosina 1867-8 romaanin Idiootti, jota pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan. Romaanin päähenkilö on epilepsiaa sairastava, yksinkertainen mutta hyväntahtoinen ruhtinas Myškin. Ruhtinas palaa neliosaisen romaanin alussa Pietarin seurapiireihin vietettyään vuosia sveitsiläisessä hoitolassa. Hänen naiivin myötätuntoinen suhtautumisensa ihmisiin ja kyvyttömyys tuntea häpeää aiheuttavat piireissä suurta hämminkiä ja ristiriitoja. Esa Mäkijärvi kirjoittaa Olli Kuukasjärven tuoreen suomennoksen arviossaan: ”Ihmisten sisäisen ja keskinäisen psykologian kuvaajana Dostojevski on jälleen omaa luokkaansa. Dostojevski ei ole yhtä sisäsiisti kuin aikalaisensa Leo Tolstoi, mutta yhdessä he paljastavat 1800-lukulaisen venäläisen yhteiskunnan kaikki puolet.” ”Kun ovi sitten monen, monen tunnin kuluttua avattiin ja sisään tuli ihmisiä, he tapasivat murhaajan täysin tajuttomassa tilassa ja kovassa kuumeessa. Ruhtinas istui hänen vierellään vuoteella liikkumattomana, ja aina kun sairas alkoi huutaa ja hourailla, hän kiiruhti sivelemään vapisevalla kädellään hiljaa hänen hiuksiaan ja poskiaan kuin olisi hyväillyt ja viihdyttänyt häntä. Mutta ruhtinas ei ymmärtänyt enää mitään, mitä häneltä kysyttiin, ei tuntenut sisälle tulleita, hänen ympärillään tunkeilevia ihmisiä. Jos itse Schneider olisi nyt tullut Sveitsistä katsomaan entistä oppilastaan ja potilastaan, niin hänkin muistettuaan millaisessa tilassa ruhtinas oli ollut joskus ensimmäisen hoitovuotensa aikana Sveitsissä, olisi nyt huitaissut vain kädellään ja sanonut samoin kuin silloin: ”Idiootti!”(Karisto 1993, suom. Lea Pyykkö)

Lasten kirja

Englantilaisen A.S. Byattin (s. 1936) romaani Lasten kirja (Teos 2011, suom. Kersti Juva) kertoo yhden laajan tarinan kautta usean englantilaisperheen ja -suvun kohtaloista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1895 ja päättyvät ensimmäisen maailmansodan traagisiin jälkimaininkeihin. Tiiliskivimäinen romaani sisältää valtavan määrän tärkeitä henkilöhahmoja, joista Byatt oli kirjoittaessaan laatinut excel-taulukon. Romaanin keskushahmo on kirjailija Olive Wellwood, joka kirjoittaa omille lapsilleen uniikkeja satukirjoja. Lasten maailma sekä viktoriaanisen ja edvardiaanisen ”englantilaisen puutarhan” viaton lapsekkuus ovatkin teoksen keskeisiä teemoja. Teoksen henkilöhahmot keskustelevat jatkuvasti. Keskusteluiden kautta lukija pääsee lähelle aikakauden ajatusmaailmaa ja kulttuurielämän polttavia aiheita, joita ovat mm. seksuaalimoraali ja naisten rooli työelämässä. ”Lapset liikkuivat aikuisten joukossa, he puhuivat ja heille puhuttiin. Näissä perheissä 1800-luvun lopulla lasten elämä oli erilaista kuin ennen taikka jälkeen. He eivät olleet nukkeja eivätkä pikku aikuisia. Heitä ei pidetty lastenkamareissa poissa silmistä, he olivat läsnä yhteisillä aterioilla, ja heidän kehkeytyvät luonteensa otettiin vakavasti, niistä keskusteltiin illallisella ja pitkillä kävelyretkillä. Ja samaan aikaan näillä lapsilla oli kuitenkin oma, suurelta osin itsenäinen elämänsä lapsina. He kuljeskelivat metsissä ja laitumilla, rakensivat kätköjä ja kiipeilivät puissa, metsästivät, kalastivat, ratsastivat poneilla ja ajoivat polkupyörillä seuranaan pelkästään muita lapsia. Ja lapsia oli kaiken kaikkiaan paljon.”    

Tule takaisin, pikku Sheba

Lauantaina kuolleen runoilija Sirkka Turkan (1939-2021) tunnetuin teos lienee Finlandialla palkittu runokokoelma Tule takaisin, pikku Sheba (Tammi 1986). Se oli hänen kolmetoista runokokoelmaa käsittäneen tuotantonsa kahdeksas teos. Tallimestarinakin työskennellyt Turkka hahmotti runoissaan maailmaa monesti luonnon ja eläinten kautta. Tule takaisin, pikku Shebassa on mukana hevosia ja erityisesti rakas koira, jonka poissaolo värittää kokoelman rakkauden ja kaipauksen täyteisiä runoja. Elämän syklinen luonne, vuodenkierto ja kuolema ovat Turkan runoissa läsnä, mutta hänen kielensä yllätyksellinen ironia ja arkinen kuvasto keventävät runojen sävyjä ja tuovat ne lähelle lukijaa. Turkka kertoi Helsingin Sanomissa julkaistussa Sirpa Pääkkösen haastattelussa: ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hämmästelen maailman kauneutta ja sitä mitä ihminen tekee sille. Elämän mielekkyyttä ei tarvitse kysellä. Tehtävänä on jatkaa sukua, hoitaa jälkeläiset ja sitten väistyä. Tunnen itseni pieneksi tämän suuren ihmeen edessä.” ”Ja minä tahdon, että sinälopultakin vavahdat,kun sateesta märkä järvinostaa siivilleen kesän,sen joutsenet.Kun ne vielä hetken viipyvätpuiston puiden yllä, kaikenrakastetun kullan yllä.Kun niiden väri onjo valkoisempi lunta,valkoisempi eron väriä.”

John Lennon panee omiaan

John Lennonin (1940-1980) nonsense-juttujen kokoelma John Lennon panee omiaan (Otava 1964, suom. Anselm Hollo) ilmestyi beatlemanian hurjimmassa vaiheessa huhtikuussa 1964. Kokoelma koostui lyhyistä absurdeista tarinoista, piirroksista ja runoista. Lennon oli aloittanut karikatyyrien piirtämisen ja koomisten tarinoiden kirjoittamisen jo lapsena, mutta taidot karttuivat Liverpool Collage of Art –taidekoulussa. Siellä hän tutustui tuoreisiin taidesuuntauksiin ja beat-runouteen. Samoista piireistä nousivat myöhemmin Mersey Sound –runoliikkeen edustajat Adrian Henri (1932-2000), Roger McGough (s. 1937) ja Brian Patten (s. 1946).  Lennonin juttuja julkaistiin jo varhain kolumneina liverpoolilaisessa Mersey Beat –lehdessä. John Lennon panee omiaan perustuu englannin kielen nyansseihin ja sanaleikkeihin, joita on vaikea ellei mahdotonta kääntää muille kielille. Anselm Hollon suomennos on kuitenkin harvinaisen onnistunut. Sitä pidetäänkin suomennoskirjallisuuden klassikkona, joka tavoittaa Lennonin anarkistisen nonsensen hienolla tavalla. Lennon tölvii teoksessaan erityisesti auktoriteetteja ja brittiläisen luokkayhteiskunnan naurettavuuksia, mutta ottaa aineksia myös omasta elämästään. Lennonin traumaattisen vaikea suhde omaan isään ja äitiin välittyvät teksteistä, kuten myös The Beatlesin menestyksen absurdius. John Lennon panee omiaan sai paljon positiivista huomiota vakavasti otettavilta kriitikoilta, jotka kiittivät erityisesti sen kielellistä rikkautta. Teos kiinnitti taidepiirien huomion ja osoitti, että populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välinen raja ei ole niin selkeä kuin oli aina ajateltu. ”Frank katsoi pöytää tuskin uskaltaen katsoa pöytää. ”Mä inhoan tota pöytää”, hän sanoi, ”saasanan vanha pöytä mun talossa.” Sitten hän katsoi kelloa. ”Perkeleen kello mun talossa”, sanoi Frank, sillä tiedätteks se oli sen talo. Vähän ajan kuluttua hänen silmänsä sattui hänen ikioman äitinsä tuoliin. ”En tykkää tosta tuolista sitten vähääkään”, hän sanoi. ”Kato nyt tota rujua, ihan lijainen ja pasjainen. Miten mun nyt pitäis hoioitaa kaikkea tätä ruskaista rämöä. Muta mä oon muta kuin orja tässä mirjussa, ja kaikki ihmiset nauraa ja härnää mua koko maailman nähden. Miten mä voi tätä kestämättä? Miten? Eikö mulla sitten oo omaa elämää vai täytyykö mun aina jynssätä ja hoivailla tätä saasanan vanhaa taloa kun kuuluu mulle?” Frank meni vanhan mykän äitinsä luo joka vielä eli hänen kansaan. ”Mitä sä naurat sä sebkin vanha saapas?” (Ote tarinasta ”Onneton Frank”)  

Graniittimies

Sirpa Kähkösen (s. 1964) Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (Otava 2014) on pääosin 1920-luvulle sijoittuva romaani suomalaisesta nuoresta parista Iljasta ja Klarasta. Pariskunta päättää hiihtää itärajan yli Neuvostoliittoon paremman elämän ja vapauden perässä. He vaihtavat nimeä ja kieltä sopeutuakseen mahdollisimman hyvin vastaperustettuun työväenluokan onnelaan. Aluksi Petrogradissa asuessaan he ovat toiveikkaita, mutta pian kurjat oltavat tekevät elämästä hankalaa ja surullista. Suurin muutos huonompaan tapahtuu Leninin kuoleman jälkeen, jolloin kaupungin nimi vaihdetaan suurmiestä kunnioittaen Leningradiksi. Klarasta tulee paikallisten katulasten suojelija ja Ilja sopeutuu bolševikin rooliinsa. Toimittaja Nadja Nowak kuvasi teosta Ylen sivuilla näin: ”Yksi romaanin teemoista on unelmien sortuminen. Tälläkin kertaa Kähkönen on tehnyt perusteellisen pohjatyön ja hänen henkilönsä ovat oikeita ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyi. Koskettava romaani.” ”Minä muistan aina päivämäärän 27.1.1924. Lyhyt tammikuun päivä oli jo sammunut, kun kovaääniset rasahtivat ja hetkeä ennen kello kuuttatoista radiokuuluttajan ääni kaikui Moskovasta yli vaikenevien ihmismassojen. ”Nouskaa seisomaan, toverit, Iljitsh lasketaan hautaansa.”Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.”

Andien mainingit

Chileläinen runoilija Pablo Nedura (1904-1973) palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1971 ”runoudesta, joka luonnonvoimien tavoin toi näkyville kokonaisen maanosan kohtaloita ja unelmia”. Vasemmistolaisena ajattelijana ja Chilen kommunistisen puolueen poliitikkonakin toiminut Neruda oli yksi 1900-luvun luetuimmista runoilijoista ja häntä pidetään edelleen yhtenä espanjankielisen runouden merkittävimmistä nimistä. Nerudan laajasta tuotannostaan on julkaistu muutama suomennosvalikoima, joista Pentti Saaritsan kokoama Andien mainingit (Tammi 1972) on yksi tärkeimmistä. Kokoelma luo kattavan kokonaiskuvan kirjailijan tuotannosta. Teos alkaa Nerudan vuolailla ja värikylläisillä nuoruuden runoilla, joissa toistuvana teemana on kiihkeä rakkaus. Kokoelman lopussa on näytteitä kirjailijan myöhäiskauden runoista, joissa runsaus on korvautunut ajatuksen syvyydellä ja ironialla. Keskelle Saaritsa on sijoittanut otteita Nerudan 15 osaisesta suurteoksesta Canto General (1950), jonka oli tarkoitus piirtää kokonaiskuva Amerikan mantereen historiasta. Andien mainingeista löytyy kokonaan sarjan toinen osa Macchu Picchun huiput. Mikis Theodorákis sävelsi sarjan pohjalta Salvador Allenden pyynnöstä oratorion Canto General, jonka esityksissä kuultiin mm. Arja Saijonmaata. ”Tuulesta tuuleen kuin tyhjä verkko minä kuljin läpi katujen ja ilmapiirin, tulin ja lähdin kun astuivat voimaan syksyn lehtien laajentuneet kolikot, ja kevään ja tähkäpäiden välillä se minkä suurin rakkaus, kuin putoavassa hansikkaassa, lahjoittaa meille kuin pitkän kuun. (Elävästi säihkyviä päiviä ainemassojen myrskyssä: terästä joka muuttuu hapon hiljaisuudeksi: hienoksi jauhoksi riivittyjä öitä: maan häävimman ravistelemia heteitä.) Joku joka odotti minua viulujen keskellä löysi maailman kuin haudatun tornin jonka kierteet painuivat syvempään kuin kaikki käheän rikin väriset lehdet: syvempään, maakerrosten kultaan saakka, ja kuin meteorien kietoman miekan minä upotin rauhattoman pehmeän kourani maan syvimpiin synnyttimiin. Painoin otsani syviin aaltoihin ja valahdin kuin pisara rikintuoksuiseen lepoon, ja sokean tavoin minä palasin ihmisten tuhlatun kevään jasmiinin luo.” (Macchu Picchun huiput - I)

Sonja O. kävi täällä

Anja Kaurasen (s. 1954) esikoisromaanin Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Yhä uusia sukupolvia liikuttanut ja inspiroinut kirja kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään 1970-luvun Helsingissä. Naiseuden ja seksuaalisuuden vapautunut käsittelytapa herättivät omana aikanaan kauhistusta, mutta myös ihastusta. J.H. Erkon palkinnolla huomioitu romaani saavutti nopeasti klassikkoaseman, joka on vuosien myötä vain vahvistunut. Romaanin päähenkilöstä kirjoitettiin Ylen Satusuomalaisessa: ”Sonja O. ei malta elää vain yhtä elämää kerrallaan. Ei malta, ei osaa tai ei halua. Hän kuluttaa muutamassa vuodessa, muutamalla sadalla sivulla enemmän miehiä ja identiteettejä kuin moni nainen koko ikänään. Kaikki löytävät Sonjassa sen, mitä etsivät, mutta Sonja ei löydä itseään esittämistään rooleista.” ”Et kuitenkaan koskaan kysellyt kuinka olin tullut tutustuneeksi kaikkiin noihin kirjailijoihin ja taiteilijoihin, et ikinä urkkinut olinko itse kenties joskus duunaillut jotain erityistä lapsuuteni, yliopiston ja dorkalan väleissä. Enkä tietenkään kertonut sinulle mitään, en sinullekaan, sillä olin jo niin äkeän varma siitä etteivät miehet kuitenkaan jaksaisi kiinnostua minun harrastuksistani tai haaveistani. Riitti kun minulla oli muodokas vartalo ja sutjakkaat sääret. Riitti kun minulla oli vahvat vatsanpohjalihakset ja kiikkerä lantio. Riitti kun minulla oli katutytön ronski puhetyyli ja kiroilin estoissa, se oli kiihottavasti ristiriidassa pehmoisen ulkoisen olemukseni kanssa.”

Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja

Luigi Pirandellon (1867-1936) teatteri-ilmaisua uudistaneen näytelmän Kuusi osaa etsimässä tekijäänsä ensiesityksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Absurdia metateatteria edustaneen näytelmän ensi-ilta Roomassa vuonna 1921 vihastutti yleisöä ja aiheutti pienoisen kulttuuriskandaalin. Alkuhämmennyksen jälkeen näytelmästä tuli kuitenkin erittäin suosittu ja sitä esitettiin Suomessakin; hämmentävästi jo vuonna 1925. Sisilialainen Pirandello oli tuolloin jo pitkän ja monipuolisen uran tehnyt kirjailija, jonka tuotannon ydintä olivat näytelmien rinnalla erityisesti novellit. Leena Rantanen on koonnut ja suomentanut Pirandellon novelleista hienon kokoelman Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Like 2007, suom. Leena Rantanen). Rantanen on poiminut kokoelman novellit Pirandellon suuruudenhullusta ja keskenjääneestä kokonaisuudesta Novelle per un anno (Novelleja vuodeksi), jonka oli tarkoitus sisältää yksi novelli vuoden jokaiselle päivälle. Pirandellon sisilialaisen kotikylän ihmiset ja maaseudun elämänmeno olivat hänelle rakas ja loppumattoman rikas aiheiden lähde. Hän kuvasi heidän kauttaan oman nopeasti muuttuvan aikakautensa kakofoniaa usein absurdin humoristisesti. Jukka Petäjä kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Novellit ovat yhtä armottomia kuin Sisilian luonto. Novellien yhdeksi keskeiseksi teemaksi paljastuu elämisen petos. Se suistaa päähenkilöiden arjen raiteiltaan ja sinkoaa heidät keskelle hetkeä, jona illuusiot tai väärät luulot luhistuvat ja he jäävät elämän kaatuvien kulissien alle.” ”Olisiko mahdollista, että olen kasvanut näin suureksi ja silti jäänyt lapseksi tekemättä koskaan mitään? Ehkä olen tehnyt työtä unessa, en tiedä miten. Mutta työtä olen varmasti tehnyt aina ja paljon, paljon. Sitä paitsi kaikki näyttävät tietävän sen, sillä monet kääntyvät katsomaan minua ja jotkut tervehtivät, vaikka en heitä tunne. Minuako he tervehtivät, ihmettelin ensin ja katsoin ympärilleni ja taakseni. Olisivatko he erehtyneet? Mutta ei, minua he todella tervehtivät. Taistelen kiusaantuneena turhamaisuutta vastaan, jolla en kuitenkaan onnistu pettämään itseäni, ja jatkan matkaani kuin leijuen, mutta vaivautuneena syystä joka, tunnustan kyllä, on peräti mitätön: en ole varma, onko ylläni oleva puku todella minun, ja niin minussa herää epäilys, että ihmiset tervehtivät pukua eikä minua. Joka tapauksessa minulla ei ole muuta pukua mukanani.”

Bruno

Tiina Krohnin (s. 1951) historiallinen romaani Bruno (WSOY 1990) oli ilmestymisvuotensa kirjallisia tapauksia. Runoilijana tunnetuksi tulleen kirjailijan teos oli Finlandia-ehdokkaana ja hän sai sen ansiosta Kalevi Jäntin palkinnon. Romaani kertoo italialaisesta filosofista ja tähtitieteilijästä Giordano Brunosta (1548-1600), joka joutui kristinuskoon kohdistamansa kritiikin ja panteistisen ajattelunsa vuoksi inkvisition kynsiin ja polttoroviolle. Tiina Krohn (entiseltä nimeltään Kaila ja omaa sukuaan Krohn) oli käsitellyt keskiaikaa ja aikakauden filosofiaa jo aiemmin kiitetyllä runokokoelmallaan Valon nälkä (WSOY 1986). Krohnin kiehtova romaani päätyi lopulta myös teatterin lavalle Jyväskylän Huoneteatterin esittämänä vuonna 1998. Romaanin takakannessa kerrotaan: ”Mutta romaani on ennen kaikkea tarina Brunon sisäisestä maailmankatsomuksellisesta taistelusta, jossa rakkauden roihu ja sankarillinen hulluus ovat liittoutuneet yhteen ponnistelussa kohti maailmankaikkeuden keskustaa; aurinkoa, naisen rakkautta, Jumalan suudelmaa.” "Huolien saartama ihmismieli synnyttää huolestuneita unia, loukkaantunut näkee unissa tulevansa yhä uudelleen loukatuksi tai kostavansa loukkauksen. Ja onnettomat, he kehräävät unen seitein itsensä yhä syvemmälle omaan onnettomuuteensa, kunnes viimein alkavat unissaan, yö yön jälkeen, etsiä tietä ulos tästä vyyhdestä. Vain kaikkein toivottomimmat, vain kaikkein onnettomimmat ihmiset on armahdettu: he näkevät onnellisia unia! Itse taivas vuodattaa näille suurenmoisimmat näkynsä, jotta he aamulla jaksaisivat jatkaa surunsa kantamista."

Sininen enkeli

Heinrich Mannin (1871-1950) syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Lyypekkiläisen Mannin kauppiasperheen vanhin poika oli omana aikanaan hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta hän ajautui marginaaliin, sillä valtaapitävät eivät pitäneet hänen teostensa yhteiskunnallisuudesta. Aluksi Weimarin tasavallan aikana hän joutui epäsuosioon militarismia vastustavien ja ihmisoikeuksia puolustavien mielipiteidensä takia. Lopulta natsien noustua valtaan hänen oli pakko lähteä maanpakoon Yhdysvaltoihin, jossa hän kuoli rahattomana ja unohdettuna. Mannin tunnetuin teos on vuonna 1905 ilmestynyt romaani Professor Unrat, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Sininen enkeli (Karisto 1981, suom. Auli Hurme).  Se kertoo erakoituneesta ja asenteiltaan jyrkästä opettajasta Raatista, joka kohtelee oppilaitaan kohtuuttoman ankarasti. Hän saa tietää, että oppilaat käyvät toisinaan tapaamassa paikallisessa kapakassa tanssijatar Rosa Fröhlichiä. Hän käy nuhtelemassa tyttöä, mutta ihastuukin häneen ja menettää lopulta lähes kaiken. Josef von Sternberg ohjasi romaanin pohjalta myöhemmin elokuvan "Sininen enkeli" (1930), jonka pääosaa esitti Marlene Dietrich läpimurtoroolissaan. Kari Vaijärvi kirjoittaa romaanista Arvostelevassa Kirjaluettelossa: ”Mutta kirja on myös herkullinen, sävähdyttävä ja väliin riipaisevan hauska satiiri ihmismielen raadollisuudesta ja vinoutumisesta. Parhaimmillaan Mann on juuri antisankarinsa, oppilaitaan sadistisesti kiusaavan lehtori Raatin luonnekuvassa.” ”Tuli yö, ja pimeyden keskeltä hänelle ilmestyivät Rosan hienopiirteiset, oikukkaat, värikkäät kasvot. Hän katseli niitä pelokkaasti, sillä hän tiesi, että ne antoivat aihetta kaikenlaisiin epäilyksiin, kaikenlaisiin. Taiteilijatar Fröhlich kuului kaikille. Unrat painoi kädet tulipunaisille kasvoilleen. Hänen myöhäinen aistillisuutensa – tämä hitaan, salavihkaisen viettelyn voimalla kuihtuneeseen ruumiiseen tunkeutunut aistillisuus, joka oli väkivaltaisesti ja luonnottomasti leimahtaen muuttanut hänen elämänsä ja ajanut hänen sielunsa äärimmäisyyksiin – se piinasi nyt häntä kuvin. Hän näki taiteilijatar Fröhlichin pienessä huoneessaan Sinisessä enkelissä ja tämän riisuutumisliikkeet, silloisen ensimmäisen kerran liikkeet, kutkuttavan katseen. Sitten Rosa suuntasi katseensa ja liikkeensä Unratin ohitse toiseen mieheen – Lohmanniin… Unrat katseli kohtauksen loppuun, aivan loppuun saakka, ja se hypähteli ylös alas hänen silmissään, koska hän nyyhkytti.”

Noitaympyrä

Pentti Haanpää (1905-1955) kirjoitti parhaana teoksenaan pitämänsä Noitaympyrän 90 vuotta sitten vuonna 1931. Teoksen julkaiseminen viivästyi kuitenkin 25 vuodella, sillä mikään kustantaja ei suostunut julkaisemaan sitä. Haanpää oli suututtanut isänmaalliset piirit ja samalla myös kustannusmaailman novellikokoelmallaan Kenttä ja kasarmi (Kansanvalta 1928), jolla hän kuvasi realistisesti ja kyynisesti omia armeijakokemuksiaan. Romaani julkaistiin ensimmäisen kerran postuumisti osana hänen koottuja teoksiaan niteellä Pentti Haanpään jälkeenjääneet teokset II (Otava 1956). Romaani kertoo innovatiivisesta metsätyömiehestä Pate Teikasta ja hänen onnettomasti päättyvästä urastaan metsäyhtiön palveluksessa. Pettynyt Pate haluaa päästä irti kapitalistisen järjestelmän lainalaisuuksista ja karkaa maisteri Raunion kanssa Lappiin. Raunio päätyy itsemurhaan ja lama-ajan ankeuteen kyllästynyt Pate päättää loikata paremman elämän toivossa rajan yli Neuvostoliittoon. Hän tietää kuitenkin koko ajan, että ei elämä sielläkään ole sen kummempaa kuin Suomessa. Matti Salminen kirjoittaa kirjassaan Pentti Haanpään tarina (Into 2013): ”Pentti Haanpää ei anna vastauksia, ja lukijalle jää epämiellyttävä olo: mistä tästä pitäisi ajatella? Luulenpa, että Haanpää nauroi itsekseen. Piirsinpä Noitaympyrän, joka ei helpolla laukea." ”Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. Oli paljon avojalkaisia, verhottomia, ja vielä enemmän joutilaita, tyhjiä vaatekappaleita ja jalkineita. Oli tyhjiä huoneita ja kuitenkin joutui ihmisiä värjöttelemään öisen taivaan alle. Ja jos ei näin olisikaan, niin on raaka-aineita, on joutilaita käsiä valmistamaan kaikkea. Mutta työttömät kädet eivät tapaa raaka-aineita…”

Haarautuvien polkujen puutarha

Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (1899-1986) suomennosvalikoiman Haarautuvien polkujen puutarha (WSOY 1969, suom. Matti Rossi) niminovelli ilmestyi alun perin 80 vuotta sitten vuonna 1941. Borges muistetaan erityisesti novelleista ja esseistä, mutta hän kirjoitti myös merkittävää runoutta. Borges toimi uransa aikana mm. kirjastonhoitajana, mikä näkyy hänen tuotannossaan. Monet hänen novelleistaan rakentuvat jonkin fiktiivisen lähdeaineiston tai keksityn tieteellisen teorian varaan, jonka pohjalta hän luo vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hänen ironista huumoria sisältävät teoksensa ovat nousseet 1900-luvun loppupuolella kansainväliseen kulttimaineeseen, sillä niiden on nähty ennakoivan postmodernismia ja verkottuneen maailman hypertekstin ideaa. Matti Rossi kirjoittaa suomentamansa kokoelman esipuheessa: ”Borges – viileä realisti, skeptikko, anarkisti – valitsee jonkin hätkähdyttävän ajatuksen ja soveltaa sen pieneen sievään tarinaan joka antaa aavistuksen yhdestä vaihtoehdosta mutta jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi. Lopputuloksena on usein rakastettava burleski, älykkään, epätunteellisen miehen ajatusleikki.” ”Haarautuvien polkujen puutarha on epätäydellinen mutta ei vääristelty kuva maailmankaikkeudesta sellaisena kuin Ts’ui Pen sen tajusi. Päivänvastoin kuin Newton ja Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot. Suurimmassa osassa noita aikoja me emme ole olemassa; te olette joissakin kun taas minä en ole; joskus olen minä mutta ette te; joskus me olemme samassa ajassa.”

Valtaistuinpeli

Tarkalleen 25 vuotta sitten elokuussa 1996 ilmestyi amerikkalaisen George R.R. Martinin (s. 1948) Tulen ja jään laulu –sarjan ensimmäinen osa Valtaistuinpeli (Kirjava 2003, suom. Satu Hlinovsky). Yksi kaikkien aikojen suosituimmista fantasiasarjoista nousi myöhemmin suuryleisön suosikiksi sen pohjalta filmatun televisiosarjan Game of Thrones ansiosta. Korkeaa fantasiaa edustava kirjasarja sijoittuu Westerosin mantereelle, jonka vallasta taistelevat alueella vaikuttavat mahtisuvut. Valtaistuinpelissä on kolme tarinalinjaa, jotka risteytyvät ajoittain: ensimmäisessä seurataan Lannisterin ja Starkin sukujen välisiä kahnauksia, toisessa keskitytään Westerosin pohjoisosissa olevaan Muuriin ja sen takana vaanivaan uhkaan ja kolmannessa seurataan maanpaossa elävien Targaryenin sisarusten elämää. Tarina kerrotaan sen keskeisten päähenkilöiden näkökulmasta. Vesa Sisättö kirjoittaa romaanista Helsingin Sanomien arviossaan: ”Useimmat romaanin henkilöistä ovat lajityypille ominaisia muutamien keskeisten ominaisuuksien kantajia, mutta herättävät silti tunteita. Henkilöitä ajavat sukurakkauden, velvollisuuden, kunnian ja vallanhimon toisiinsa kietoutuvat motiivit.” ”Ned istui Aegon Valloittajan valtavalla, ikivanhalla istuimella, piikkien, rosoisten reunojen ja irvokkaasti väännetyn metallin rautahirvityksellä. Se oli, kuten Robert oli häntä varoittanut, helvetin epämukava istuin, eikä se ollut koskaan ollut epämukavampi kuin nyt, kun hänen ruhjoutunut jalkansa sykki kivusta hetki hetkeltä pahemmin. Metalli hänen allaan oli muuttunut tunti tunnilta kovemmaksi, ja torahampainen teräs hänen takanaan teki nojaamisen mahdottomaksi. Kuninkaan ei koskaan pitäisi istua levollisesti, Aegon Valloittaja oli sanonut käskiessään aseseppiään takomaan valtavan istuimen hänen vihollistensa laskemista aseista.”