Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Helsinki Lit 2019 -raportti

Teema
22.5.2019

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

"Näyttämö mahdollistaa, että kirjailijat voivat kuljettaa yleisöä", olen kirjoittanut muistiinpanojen ensimmäiseksi lauseeksi. Sen sanoi Helsinki Lit -festivaalin aloitusjuonnossa ohjelmajohtaja Philip Teir ollessaan juontaja Jani Toivolan puhutettavana. Jo viidentenä vuonna olin saapunut kuulemaan kirjallisuuskeskusteluja Savoy-teatteriin keskellä toukokuista päivää. Toivola kiitteli lavalla, että yleisö oli saapunut paikalle aurinkoisesta säästä huolimatta (vain viisi lippua perjantaille oli jäänyt myymättä), ja mietin, jättävätkö ihmiset todella kulttuuritapahtumien lippuja usein käyttämättä auringonpaisteen vuoksi? Jos jättävät, mistä se kertoo, tapahtumien yleisön keskiluokkaisuudesta? Tähän palataan eräässä festivaalin keskustelussa myöhemmin.

 

Perjantai 17.5.

 

Pascal Engman ja Li Andersson

 

Sain jokakeväisen ruotsin kielen kylpyni heti Helsinki Litin alkuun, kun kirjailija Pascal Engman keskusteli kansanedustaja Li Anderssonin kanssa. Andersson totesi, ettei voi kommentoida meneillään olevia hallitusneuvotteluja, joten oli hyvä, että keskustelu keskittyi Engmaniin. Tämän romaani Patriootit (WSOY 2019, suom. Pekka Marjamäki) on yhteiskunnallinen dekkari. Engman jätti journalistin työnsä kirjoittamisen takia, sillä hänen kirjaansa alettiin myydä ulkomaille ja hän näki tilaisuutensa olla kirjailija. Journalismi kytkeytyy vahvasti Patriootteihin. Aiheena on myös erityisesti naisten kohtaama vihapuhe, joka Engmanin mukaan on kaikkia koskettava asia.

Andersson totesi tiettyjen tahojen tekevän jo listoja "yhteiskunnan vihollisista". Hän sanoi, että vihan voima välittyi Engmanin kirjan tekstistä lukijallekin. Tällainen teksti on kirjailijallekin vaikeaa, kommentoi Engman. Silti kirjailijan on muistettava, että olemme kaikki lopulta ihmisiä. Se, miten toisista puhutaan, vaikuttaa tutkimustenkin mukaan siihen, miten heihin suhtaudutaan ihmisinä. Jos joistakin puhutaan ei-inhimillisin termein, heihin ei suhtauduta yhtä ihmisinä kuin muihin. Keskusteltiin somen vaikutuksista, ja Engman nosti esiin Facebookin algoritmit, jotka korostavat vihaista puhetta – se saa aikaan enemmän reaktioita. Anderssonille tuli Patriooteista mieleen Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin, sillä molemmat ovat luettavissa dystopioina, jotka kommentoivat nyt pinnalla olevia asioita. Engman kertoi kohtaamisesta, jossa oli ensin säikähtänyt, kun tatuoitu mies oli tullut kysymään häneltä, onko hän Pascal Engman ja kirjoittanut Patriootit. Hän oli vastannut kyllä, ja mies sanoi kyseessä olevan paras kirja, jonka tämä oli lukenut. Andersson sanoi, että Patriooteista on löydettävissä sekä feministinen näkökulma että luokkanäkökulma.

 

Kim Thúy ja Silvia Hosseini

 

Silvia Hosseini kuvaili lavalle istuutumisen jälkeen kanadanvietnamilaisen kirjailija Kim Thúyn olevan kuin sähikäinen, ja se piti paikkansa. Eläväinen Thúy totesi romaanistaan Ru (Gummerus 2019, suom. Marja Luoma), että "voit lukea sen 1,5 tunnissa, se on paras kirjan ominaisuus". Synnyinmaastaan Vietnamista Thúy sanoi, että nykyisin kyseessä ei ole enää sama maa, jota hän kuvaa kirjassaan – erityisesti ruoka Vietnamissa on todella hyvää. "Minulla ei ole mielikuvitusta, minulla on vain muisti", hän väitti. Silti hän ei voi luottaa muistiinsa, joten ehkä mukana on sittenkin mielikuvitusta. Esikoisromaaniaan Thúy sanoi kirjoittaneensa odotellessaan punaisissa valoissa... Hänen piti keksiä 40-vuotiaana, mikä voisi olla hänen unelma-ammattinsa, eikä hänellä ollut aavistustakaan. Lopulta hän lähetti kirjoittamansa tekstin kustantajalle, ja se päätettiin heti julkaista.

Thúylle on kommentoitu, että hänen kirjansa tuntui ranskaksi luettunakin kuin sen olisi lukenut vietnamiksi, ja hän uskoi tämän liittyvän kielten erilaisiin rytmeihin. Hosseini luki kirjasta pätkän, jossa kerrottiin rakastamisen eri merkityksistä vietnamin kielessä. "Tunnen olevani kotona missä vaan. Et voi kokea nostalgiaa, jos tunnet jo olevasi kotona," Thúy pohti. Hän koki sanoja rakastavana ihmisenä oudoksi sanoa, että kieli ei ehkä olekaan lopulta tärkeää, mutta hän oli kokenut niin vanhan ystävänsä ja puhumattoman poikansa kanssa. "Kieli ei ole vain kommunikaatiota, vaan se kantaa koko historiaa." Ru sisältää myös rankkoja mutta kauniisti kirjoitettuja kuvauksia sodan tapahtumista. "Luulen, että kauneus on aina paras tapa puhua kauhuista", Thúy sanoi ja mainitsi esimerkkinä Vietnamin sodasta otetun kuuluisan kuvan, jossa tyttö juoksee pakoon pommituksia – se on valokuvana kaunis, ja kiinnittää siksi huomion. Sen takia myös Thúy on antanut itselleen luvan kuvata kauheita asioita kauniilla tavalla. Sota on vain muutaman ihmisen käsissä, me muut olemme voimattomia, eikä meidän siksi pitäisi vihata toisiamme. Kirjoitustavastaan Thúy sanoi: "Minun täytyy kuunnella sanojen musiikillisuutta."

 

Nina Lykke ja Saara Turunen

 

Saara Turunen kertoi tulleensa temmatuksi norjalaiskirjailija Nina Lykken romaanin mukaan täysin. Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus 2019, suom. Sanna Manninen) sai alkunsa jo Lykken aiemmassa novellikokoelmassa. Hän on huomannut palaavansa aina keski-ikäisten ihmisten avio-ongelmiin. Avioero ja sairaus ovat Lykken mukaan etuoikeutetun väestön elämän suurimpia draamoja. "Olen itse kaikki kolme", Lykke totesi romaanihenkilöistään. Hän kertoi pelänneensä, että hahmoista tulisi liian samanlaisia, mutta Lykke koki eri ihmisten äänien puhuvan sisällään. Turusen mielestä kirja antaa melko mustan kuvan perinteisestä perheestä. "Kaikki perheessä eivät välttämättä pidä toisistaan, vaikka rakkautta olisi. Silti emme puhu siitä", Lykke pohti. Hänen romaanissaan lapset ovat aikuisia, jotka eivät suostu muuttamaan kotoa. "Lasten pitäisi muuttaa pois jo 15- tai 16-vuotiaana, se tekisi heille hyvää", Lykke sanoi nauraen.

Erityisesti Lykkeä kiinnostavat tarinat, joissa ihmisellä häviää pohja kaikelta. "Olen kyllä kiinnostunut luokasta, mutta kirjoitin siitä, mitä näin ympärilläni." Lykke kertoi olevansa "kirjoita siitä, mistä tiedät"-koulukuntaa. Eksistentiaalisten kysymysten kannalta voi olla kiinnostavampaa kirjoittaa ihmisistä, joilla on jo "kaikki", mutta silti heillä on ongelmia. "Koska olette täällä, olette keskiluokkaa", Lykke totesi festivaaliyleisöstä. "On aina vaikeaa elää. Bill Gatesilla on myös ongelmia, Steve Jobs kuoli syöpään." Lykke sanoi olevansa kirjoittaessaan kosketuksissa todellisiin tunteisiin. Huumori syntyy vahingossa – hän kertoi nauravansa jälkikäteen lukiessaan tekstiään, vaikka ei kirjoittaessa ole ollut iloinen. Turunen piti romaanissa erityisesti osiosta, jossa nainen kääntää selkänsä yhteiskunnalle. Olemme kaikki neuroosiemme sitomia, Lykke totesi. "Kirjan nimi pyöri päässäni vuosia, koska kävin läpi menopaussia."

 

André Aciman ja Boodi Kabbani

 

Keskustelun aluksi kerrottiin, että yleisössä oli henkilö, joka oli nähnyt Call Me By Your Name -elokuvan 42 kertaa. André Aciman kertoi romaanistaan Kutsu minua nimelläsi (Tammi 2019, suom. Antero Tiittula), että olisi halunnut lopettaa kirjoittamisen hetkeen, jolloin Elio ja Oliver tunnustavat toisilleen tunteensa, mutta päätti sitten jatkaa. Aciman sanoi toivovansa, että vielä 90-vuotiaana hänessä vaikuttaisivat hormonit, jotka saavat tekemään virheitä. "Läheisyys toiseen on jotakin, mitä voi tuntea, vaikka ei olisi rakastunut", sanoi Aciman ja totesi seksin olevan vain osa sitä. "Kirjassa on paljon seksiä", vahvisti haastattelija, näyttelijä Boodi Kabbani. Romaanin minäkertoja Elion etuoikeutettu asema professorin poikana on samanlainen kuin Acimanilla itsellään oli lapsuudessa. Acimanin isä menetti lopulta asemansa, mutta kirjailijalle jäivät muistot hienoista nuoruuden kesistä. Aciman kertoi päättäneensä teosta kirjoittaessa olla ajattelematta kaikkia homoseksuaalisuuteen liitettyjä ikäviä asioita – hän ei tarvinnut niitä kirjaansa. Romaanissa juutalaisuus on tiedostamaton linkki miesten välillä, vaikka he eivät ole uskonnollisia.

Acimanin isä oli syntynyt Turkissa. Kirjailija itse ajatteli olevansa turkkilainen, joka syntyi Egyptissä, mutta ei ollut muslimi eikä kristitty, ja hänen äidinkielensä oli ranska. Tämä maattomuus vaikuttaa siihen, että Aciman kirjoittaa paljon identiteetistä ja paikasta. Hän viihtyy New Yorkissa, koska hyvin moni on tullut sinne muualta eikä "kuulu sinne". Aciman sanoi maaperän allaan olevan nestettä, eikä se ole tarpeeksi kiinteää juurtumiseen. Kutsu minua nimelläsi oli helppo teos kirjoittaa, koska hän "ei välittänyt", teksti tuli alitajunnasta. Aciman ei uskonut voivansa myydä kirjaa kenellekään. Hän kirjoitti romaanin homosuhteesta, mutta on itse heteromies. Aciman uskoi kirjan herättävän ihmisissä tunteita, koska se kuvaa tuntemuksia, jotka edeltävät rakkaudesta puhumista. Kaksi miestä valikoitui hahmoiksi, koska heidän välillään tapahtuu enemmän tutkiskelua ennen tunteiden tunnustamista. Kirjassa olevan kylän hän keksi päästään. Sitä kirjoittajat tekevät, jopa journalistit, sillä pelkän pilkun sijaintia muuttamalla muuttaa paikan maantiedettä. Elokuvaan Aciman kertoi olevansa tyytyväinen. Se ilmentää kirjassa kuvattuja tunteita sanattomasti, kasvonilmeillä. Tekeillä oleva jatko-osa kertoo Elion ja Oliverin tarinaa niiden 20 vuoden ajalta, jolloin he ovat tapaamatta toisiaan.

 

Astrid Swan

 

Jarl Hellemann -palkinnonjaon jälkeen juontaja Jani Toivola haastatteli esikoiskirjansa julkaissutta muusikko Astrid Swania. Toivolalle Viimeinen kirjani (Nemo 2019) tuntui 300-sivuiselta runolta, joka vain soljui eteenpäin. Swan kertoi rakastavansa soljuvaa kieltä, ja sitä hän myös haki teokseensa. Kirjan kirjoittaminen oli hänelle systemaattisempi prosessi kuin biisien teko. "Mulle oli annettu lupa ja syy kirjoittaa kirja." Swan oli halunnut jättää jälkeensä todellisen, hänen totuutensa, koska uskoi ettei levinneen rintasyövän vuoksi eläisi enää kauan. Kun hänen tilansa parantuikin, hän meinasi vetäytyä, ja totesi että kirjan valmiiksi saadakseen piti kirjoittaa kuin "veitsi kurkulla". Toivolaa oli koskettanut kirjassa se, miten suoraan Swan puhui lapsensa kanssa kuolemasta.

Musiikki ja laulaminen olivat Swanilla läsnä jo lapsuudessa, ja hän suunnitteli silloin salaa lähtevänsä muusikon uralle. Haastattelun jälkeen kuulimme Swanilta vaikuttavan ja kauniin musiikkiesityksen, kun hän soitti neljä kappalettaan, kaksi levyltä From the Bed and Beyond ja kaksi aivan uutta.

 

Lauantai 18.5.

 

Joakim Zander ja Satu Vasantola

 

Ruotsalaiskirjailija Joakim Zander keskusteli lauantain alkajaisiksi toimittaja, kirjailija Satu Vasantolan kanssa. Zander kertoi asuneensa aiemmin Suomessa muutaman vuoden. Hänen kirjoissaan on painavia teemoja, koska "elämme painavia aikoja". Esikoisromaaniaan Zander alkoi kirjoittaa 35-vuotiaana, sitä ennen hänellä oli vain ideoita, ei kertomuksia. Hän tiesi, että kirjan piti käsitellä Lähi-itää ja Brysseliä, jonka hän tunsi työnsä kautta. Zander oli kiinnostunut salaisesta maailmasta, joka on luotu, kuten sanotaan, terrorismin vastaista sotaa varten. Syntyi esikoisteos Uimari (Tammi 2015, suom. Katriina Huttunen). Toinen romaani Lähiö (Tammi 2016, suom. Maija Kauhanen) puolestaan käsittelee "ongelma-alueiksi" kutsuttuja alueita. Asuinalueiden välistä luokkajakoa korostavat myös etninen alkuperä ja sen määrittely. Vasantola pohti, että olemme tehneet jotain väärin, jos lähiöiden ihmiset ajattelevat, ettei minkään tekeminen riitä. Zander vastasi, että teemme väärin, jos ajattelemme heitä toisina. Maahanmuuttoa hän ei suostunut pitämään syypäänä ongelmiin, vaan sanoi, että maamme ovat monimuotoiset ilman maahanmuuttoakin.

Zanderin mukaan Ruotsissa on menty taaksepäin siinä, miten maahanmuuttajista puhutaan. Hän uskoi suhtautumisen kuitenkin etenevän aaltoina, ja että jatkossa kehitytään parempaan suuntaan. Zanderin mielestä poliitikko ei saisi vain kuunnella kovimpia ääniä, vaan tulisi nähdä myös hiljainen enemmistö ja keskittyä johtamaan. Hänen uusimmassa romaanissaan Ystävä (Tammi 2019, suom. Maija Kauhanen) on ruotsinsuomalainen henkilö, joka haluaa päästä irti köyhistä juuristaan ja peittelee äitinsä alkoholismia. Ongelmiin joutuneet nuoret, jotka haluavat paeta jotakin, ovat todennäköisempi syy terrorismille kuin uskonto, Zander sanoi.

 

Hassan Blasim ja Laura Saarikoski

 

Hassan Blasimia haastatteli toimittaja Laura Saarikoski, ja kääntäjä Sampsa Peltonen toimi tulkkina arabian ja suomen kielten välillä. Irakilaisilla on kokemus siitä, että tuttu maa tai kieli ei pysty antamaan vapautta, sanoi Blasim. Diktatuurin ja sodan myötä menetettiin kaikki tuttuus. Blasim kertoi kävelleensä neljä vuotta Irakista Suomeen etsiessään vapautta. Kun hän löysi sen, tuli myös turvallisuuden tunne. Saarikoski kysyi irakilaisuuden erityisistä piirteistä, ja Blasim vastasi, että aiheesta pitäisi kirjoittaa kirja. Tällaisten vaikeiden kysymysten käsittely on yksi hänen lähtökohdistaan kirjailijana. Epäsuhta länsimaiden ja Irakin välillä muodostuu siitä, että irakilaiset ovat oppineet esimerkiksi kirjallisuuden kautta, minkälaisia asioita länsimaissa tapahtui 1900-luvulla, mutta täällä ei tiedetä, mitä Irakissa on tuolloin tapahtunut. Maanpakolaisuus on kirjailijalle itse asiassa lahja eikä kriisi – kirjailija saa sen kokiessaan uuden kielen. Uusien paikkojen tutkiminen on myös tutkimusretki itseen. Irakin nykytilanne on traumojen läpitunkema, ja maata johdetaan nyt mafian tavoin. 70-luvulla oli hyvin erilainen tunnelma: vasemmistolainen ajattelu oli vallassa ja katsottiin eteenpäin. Irakilaiset toivovat, että öljy loppuisi maasta.

Saarikoski kysyi, haluaako Blasim seksistä ja väkivallasta kirjoittamalla ottaa etäisyyttä Irakin islamilaiseen fundamentalismiin. Irakissa harrastetaan seksiä ja juodaan viinaa lähes samassa määrin kuin muuallakin, Blasim vastasi, mutta sensuuri toki asettaa rajoituksia. Kirjoittamistaan Blasim ei ajattele tarkoituksellisena provokaationa, vaan siihen liittyy luova prosessi. Jotkin ryhmittymät Irakissa tulevat kyllä huomaamaan kirjan. Hän kertoi kehitelleensä vastinpareja, joiden käsittelystä romaani Allah99 (WSOY 2019, suom. Sampsa Peltonen) sai alkunsa. Blasimista kuulostaa hirveältä, että ihmisellä olisi vain yksi identiteetti, jonka kanssa pyörii koko elämänsä. Myös Emil Cioran piti kiinnostavana sitä, että yrittää olla joku muu – hänkin oli juureton ihminen. Blasim on kiinnittänyt huomiota, miten länsimaissa ollaan yleensä hyvin individualistisia, mutta muualta tuleviin suhtaudutaan ryhmänä. Suomalaisuuden hän sanoi olevan sekoitus stoalaisuutta ja Pentti Linkolaa. Arabeja puolestaan pidetään helposti suuttuvina. Jos Blasimin pitäisi valita jokin kotimaa, se olisi kirjoittaminen ja kirjallisuus. Suhde kirjoittamiseen on hänen elämässään vaihdellut addiktiosta eskapismiin. Allah99-romaanissa Blasimia kiinnosti erityisesti muodon hakeminen ja kronologiasta irroittautuminen. Tärkeä kysymys hänestä on, voiko kapitalismia olla olemassa ilman, että jossakin soditaan. Vaikka EU-maat eivät ole sodassa, ne ovat tukeneet sotaa käyviä maita ja lähettäneet aseita sota-alueille, länsimaiden vastuu ilmastonmuutokseen johtavasta kehityksestä on myös suuri. Jos oikeus olisi kaikkialla sama, Bush ja Blair olisivat vankilassa, Blasim pohti.

 

Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen

 

Ruotsalaiskirjailija Malin Lindrothin teoksen Vanhapiika (Atena 2019, suom. Hannimari Heino) nimi tulee Suomessa maatalouskulttuurin ajalta, totesi Kaisa Haatanen. Ruotsiksi "nucka" on loukkaus, haukkumasana naimattomalle, lapsettomalle, iäkkäämmälle naiselle, kertoi Lindroth. Kyseessä on "nainen, joka elää mieskatseen ulkopuolella". Onko siellä elämää ollenkaan? Sinkkunaisia ja -miehiä katsotaan eri tavalla erityisesti seksuaalisuuden alueella – miehen katse näkyy siinäkin. Lindroth oli sitä mieltä, että tarinoita mieskatseen alta pitää nyt kertoa, erityisesti #metoo-kampanjan jälkeen. Sinkkujen tarinat ovat yleensä tarinoita menestyksestä, mutta Lindroth halusi kirjoittaa siitä, kun ihminen ei ole sinkku vapaaehtoisesti.

Vanhapiika on positio normin ulkopuolella. Asiaan liittyy pelkoa, erityisesti siitä, että jää ikuisesti yksin. Voi olla myös "kaappi-vanhapiika", esimerkiksi käydä keskusteluja perhe-elämästä, vaikka ei olisi omassa elämässään ollut lähelläkään sellaista. "Yksinäisyys muuttaa luonnettaan." Lindroth koki, että voi viisikymppisenä nauttia myös yksin elämisen eduista panostettuaan sellaiseen elämään. Vanhapiika on kolmas nainen äiti-huora-määritelmien ulkopuolella, eräänlainen assistentti. "Patriarkaatissa ensimmäinen sääntö on tulla miehen valitsemaksi." Säännön täyttämättömyydestä tulee häpeä. Rakkauden käsitteestä Lindroth totesi, että "vanhemman rakkaus lapseen voi olla ehdotonta, muuten olen epäileväinen."

 

Rachel Cusk ja Philip Teir

 

Festivaalin odotetuimpiin vieraisiin kuului Kanadassa syntynyt brittikirjailija Rachel Cusk, joka keskusteli Philip Teirin kanssa. "Brexit on kuin uni, josta odottaa heräävänsä", totesi Cusk brittien poliittisesta tilanteesta. Cusk kertoi esseestään The Age of Rudeness, jossa hän kirjoitti kohteliaisuuden ja ystävällisyyden vähenemisestä ihmisten välillä. Hän tarkasteli tekstissä asiaa lentokenttien kautta. Cusk on sanonut lapsilleen näiden olevan onnekkaita, koska he ovat syntyneet Englannissa. "Britannia on ottamassa avioeroa itsestään." Myös Cuskin kirjoissa Brexit tuntuu Teirin mielestä vertautuvan avioeron käsittelyyn. Teir kuvasi Cuskin omaperäistä kertoja-asetelmaa trilogiassa, jonka muodostavat teokset Ääriviivat (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus), Siirtymä (S&S 2019, suom. Kattelus) ja Kudos (ei vielä suomennettu). Cusk kertoi, ettei voinut perinteisemmässä fiktion muodossa enää sanoa sitä, minkä halusi. Jonkun toisen näkökulmasta kirjoittaminen tuntui näkökulman vahingoittamiselta. Cusk huomasi lauseissaankin muutoksen, kun alkoi kirjoittaa uudella tavalla. Hänen romaaniensa kertojahahmo Fayen hiljaisuus on väliaikainen tila, menetyksen tila. Kirjoittamisen ja elämän välillä ei ole trilogiassa eroa.

Teokset sisältävät monia kertomuksia avioerosta. "Avioero on hyvä esimerkki narratiivin rikkoutumisesta", luonnehti Cusk. "Lopulta ihminen näkee vain heijastuksia omasta todellisuudestaan", on mahdotonta kuvitella maailmaa ilman itseään. Faye tapaa ihmisiä, jotka analysoivat itseään ja "haluavat päästä peilin läpi". Mikä on lopulta totta? Cuskille äitiys oli tila, jossa hän ei pystynyt edes lukemaan, koska ei päässyt pois siitä tilasta. Hän kuvasi kirjoittamisensa olevan eri tie samaan päämäärään kuin autofiktiolla. Cuskin mukaan hänessä ja trilogian kertojassa on paljon eroavaisuuksia, mutta hän halusi tuntemattomien lukijoiden ajattelevan, että kirjailija ja kertoja ovat sama. Olennaista on, miten antaa julkisen narratiivin määritellä itseään, siltä ei pääse pakoon. Vastauksia tärkeisiin kysymyksiin Cusk kehotti etsimään antiikin tragedioista.

 

Kahta viimeistä keskustelua Sjónin ja Kätlin Kaldmaan sekä Kai Aareleidin ja Joel Haahtelan välillä en valitettavasti ehtinyt omien aikataulujeni takia seurata. Kaikki Helsinki Lit -keskustelut ovat jälkikäteen katsottavissa Yle Areenasta.

 

Loppupohdintoja

 

Helsinki Litin keskustelut kulkivat tänä vuonna enemmän yhteiskunnallisissa asioissa kuin kirjoittamisessa ja olivat aiempaa haastattelumaisempia. Oliko tämä seurausta siitä, että pari vuotta sitten lehtikirjoituksessa moitittiin kirjailijoiden välisiä keskusteluja liiasta kirjoittamiseen keskittymisestä? Voi olla, että jotkut kaipaavat enemmän yhteiskunnallisuutta, haikaillaanhan kirjallisuuskeskustelussa muutenkin välillä uusien väinölinnojen perään. Itse olen eniten kiinnostunut kirjojen sisällöstä ja niiden kirjoittamista koskevista keskusteluista, vaikka toki yhteiskunnallisetkin aiheet herättivät monenlaisia ajatuksia. Luokka ja ylitetyt rajat tuntuivat tämän vuoden Helsinki Litissä nousevan suuriksi teemoiksi. Malin Lindrothin kuvaama "vanhapiikuuden pelko" resonoi henkilökohtaiseen ja sai muistelemaan, miten jokaisen parisuhteen päättymisen kohdalla itseenkin on tullut pelko, tai jopa lannistunut usko, että enää ei löydä ketään. Ajoittain keskusteluissa oli yksityiskohtaistakin puhetta kirjoittamisesta. André Acimanin maininta pilkun paikan muuttamisesta sai miettimään tätä tekeillä olevaa tekstiä, joka on raportointia, rutikuiva tekstilaji, miettikää nyt, raportti, jossa kirjoittajan keinojen ajattelee olevan vähissä. Mutta onhan minulla tässä valtaa; kun laitan tuohon puolipisteen, se luo tietynlaisen poeettisen vaikutelman, vahvankin. Ja entä jos käytän huutomerkkejä! (Aiemmissa raporteissani on muuten tainnut olla enemmän huutomerkkejä kuin tässä.) Ja tuossa oli sulut. Hommahan menee villiksi. Raportoinnissakin voi olla käytössä luova mieli, huomaamme. Kyseessä on ajatuskollaasi, tiivistys, ja kollaasin kokoaminen on luovia valintoja. Aciman puhui asioiden keksimisestä päästään. Onko tässä käytössä fiktion mieli, olenko keksinyt itse jotakin? Tulkinnut ainakin, käyttänyt kuvaavia sanoja. Milloin raportti muuttuisi esseeksi? Esitän kysymyksen, en vastausta. Kaunokirjallinen keino. Kertoja poistuu taakse, nyt.

 

Tuomas Aitonurmi
Kirjasampo