Levoton oksa, keinuva sydän

Runoilija Leif Färdingin (1951-1983) neljäs kokoelma Levoton oksa, keinuva sydän (WSOY 1977) on nuorena kuolleen kirjailijan teoksista ehkä koskettavin. Färdingiä on monesti pidetty hippisukupolven runoilijana, jonka herkät ja niukat miniatyyrirunot heijastivat aikakauden henkistynyttä yhteyttä itämaiseen ajatteluun ja toisaalta nuoren miehen kapinaa normielämää kohtaan. Hänen runoutensa oli kuitenkin riisuttu politiikasta ja kantaaottavuudesta ja se keskittyi sisäisen maailman kuvaamiseen. Hänen kolme ensimmäistä kokoelmaansa olivat hengeltään valoisia ja toiveikkaita, mutta Levoton oksa, keinuva sydän –kokoelmalla mukaan oli tullut synkkiä sävyjä. Helena Sinervo kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että kokoelman ”runojen minä on levoton ja ahdistunut, vuoroin onnellinen ja onneton.”

”Kun puhallan hahtuvapalloon
laskuvarjot kieppuvat iloisesti tuulessa
ja sanaton poikani nauraa.
Olen pysähtynyt katsomaan tätä
minkä kadotin kauan sitten.”