Keskustelu

Kyyti vinkkaa

29.10.2018

Jari Järvelä kirjoittaa Suomen vaikeasta vuodesta 1918 oman sukunsa kokemusten kautta. Hänen isoäitinsä asuivat samalla paikkakunnalla, mutta eivät halunneet tavata toisiaan. Toinen heistä oli punaisesta perheestä, toinen valkoisesta. Isoäidit olivat kokeneet lapsina sodan kauhut kumpikin tahoillaan. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta Järvelän teos on raikas, koska siinä on lasten näkökulma. Molempien isoäitien kokemukset ja taustat tulevat selville. Lisäksi Järvelä kuvaa omaa lapsuusaikaansa 1970-luvulla elävästi ja nostalgiaa nostattaen. Kirjassa tulee hyvin ilmi, miten lapsi imee itseensä kuulemaansa ja näkemäänsä. Hän käsittelee kummallisia asioita leikeissään ja jatkaa niitä omalla mielikuvituksellaan. Kirja on ansiokas paitsi sisällissotakertomuksena, myös lapsuuden ja lapsen mielen kuvaajana. Tässä romaanissa on todellisuuspohjaa kirjailijan kokemuksissa ja suvussa, mutta mielestäni on turha takertua miettimään, mikä kaikki on tapahtunut oikeasti ja mikä on kirjailijan luomaa tarinaa. Kokonaisuus on joka tapauksessa vaikuttava ja uskottava, ja siihen pitää suhtautua kaunokirjallisuutena.