Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

7.10.2019

Kun luin teoksen ensimmäiset runot, koin vahvoja fyysisiä reaktioita. Aloin kiemurrella, melkein tärisin, itketti. Virolaisen Tõnu Õnnepalun Mitta-kokoelma (suom. Katja Meriluoto) erottuu viime aikoina lukemistani runokokoelmista jo aikaansaamiensa affektien voimakkuudella. Tämä on runoa joka menee suoraan ruumiiseen ja laittaa mielenkin kierroksille. Tyyliltään jopa varsin perinteistä, silti hätkähdyttävää. Teksteissä ja poljennossa näkyy ajoittain raamatullinenkin maailma, joka ei kuitenkaan ole ulossulkeva, kuten minulle uskontoaiheisen runouden kanssa yleensä käy. Sen sijaan teos avaa uusia tiloja.

Mitta alkaa eläin-ihmisestä ja syyllisyydestä. "En tiedä, onko se kärsinyt, / ja onko sillä mitään merkitystä, / onko raadolla mitään merkitystä / ja onko minussa mitään syyllisyyttä." (s. 11) Suomentaja on tavoittanut vakuuttavasti runojen rytmit, jotka polveilevat välillä rohkean paljon, mutta vakaina; ratkaisut ovat runojen sisässä perusteltuja. Toinen runo kertoo sanasta ja lihasta, tulkitsen että kirjoittamisesta, ja tunnistan paljon. "Ehkä tämä on työni, ehkä se onkin / Nimettömän pakottava ääni, joka puhuu minussa: / päästää irti sanasta, poistaa se mielestä – –" (s. 13) Nimettömän olemusta saa miettiä pitkin kokoelmaa. Onko se jumala, rakkaus? Mikä sitten on Tuntematon? Runot liikkuvat korkealta, suurten asioiden ja ideoiden tasolta pieneen ja konkreettiseen, kuten ympäröivän luonnon yksityiskohtiin tai eläimiin. Välillä tehdään loikkaus teoriaan: David Bohmin universumiparadigmaan. Runot venyvät kokoelmassa monisivuisiksi, mutta Õnnepalu hallitsee pitkät kokonaisuutensa hyvin.

Jälkipuoliskolla teosta alkaa tuntua rakkauden vaikutus: puhutellaan rakasta, sinää. Tunnetaan halua, himoa. Konflikti on kuitenkin läsnä, joltakin on paettava ensin. "– – ihmisten ääni, joka latelee kieltoja, / joka vakuuttaa, että meitä ei ole eikä saa olla olemassa." (s. 43) Liha kuvataan pedon tanssilattiaksi. Lopulta vapaudutaan syyllisyydestä ja muusta painavasta, seistään Loputtoman edessä. Mitta on todella hieno suomennosjulkaisu. Vaikuttava, komea teos, johon tulen palaamaan.

"Illalla olen väsynyt liikkeestä, / eikä siitä ole mitään jäljellä: kun suljen silmäni, / siellä ei ole mitään, olen matkustaja, / joka on tuijottanut koko matkan junan ikkunasta / ja jonka mielessä on illalla vain suunnaton väsymys." (s. 52)