Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

26.7.2021

Maailmalla äkillisesti huomioon kohonneen tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian kääntäminen aloitettiin myös suomeksi. Hyvä niin. En ihmettele kirjailijan herännyttä suosiota: hänen lapsuuskuvauksensa mahduttaa 140 sivun mittaan monia tunnistettavia teemoja, kuten köyhyys, äiti-tytärsuhde, ystävyys, ulkopuolisuus, tarkoituksen näkeminen runoudessa. Ditlevsen pohtii lapsuuden merkitystä varsin syvälle kaivaen, ja kirjan loppulauseet ovat kiinnostavat; lukija on nähnyt silmiensä edessä, miten kirjailija ammentaa mielensä kirjastosta tietoa ja kokemusta lapsuudestaan. Lauseissa on parhaimmillaan poeettista voimaa, ja teoksessakin Tove opettelee kirjoittamista juuri runojen avulla. Tytön jatkuva sivuuttaminen ja veljen korottaminen korkealle hänen yläpuolelleen perheessä ovat kylmääviä. Kuvaus on erittäin arkista, ja jotkin kohdat eivät tuntuneet niin merkittäviltä kerronnallisesti. Vahvimmillaan tämä värisi monella tasolla. Trilogian seuraavia osia suomeksi odotellessa.

”Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä.” (s. 19)

”Köyhäinapu oli yhtä lähtemätön häpeä kuin täit ja lastensuojelu. Jos sai köyhäinapua, menetti äänioikeuden.” (s. 28)

”Edvin on muuten myöhemmin sanonut että oikeastaan runot olivat hänen mielestään hyviä, jos ne olisi kirjoittanut joku muu kuin minä. Kun tietää että kaikki on valetta, niille voi vain nauraa kuollakseen. Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi.” (s. 83)