Äideistä parhain

Helmikuussa 1944 äiti kirjoitti Signelle, että isä oli kadonnut ja siitä piti kertoa minulle. Signe piti tietoa itsellään monta päivää. Tiedän sen, koska olin käynyt itse hakemassa laatikosta lehdet ja sen kirjeen.
Varmasti Signe ja Pappa käyttäytyivät jotenkin kummallisesti. Luulisi ainakin, kun monta päivää sellainen asia oli tiedossa ja piti yrittää keksiä, miten sen kertoisi minulle.
Olen yrittänyt jälkeenpäin miettiä, olinko silloin huomannut heissä jotain erikoista, mutta enpä kai. Eivät lapset kiinnitä huomiota aikuisten ilmeisiin, elleivät ne ole erityisen vihaisia.
Suorastaan säikähdin, kun Signe sitten yhtenä iltana sieppasi minut syliinsä ja purskahti itkuun. Minä vakuuttelin olleeni kiltti ja pyysin varmuuden vuoksi anteeksikin. Pappa seisoi vieressä ja hänkin silitteli päätäni. Sitten minun piti istua ja olla oikein reipasta ja isoa poikaa. Lupasin senkin.
Alkuun en ymmärtänyt mitään, kun Signe kertoi, että isä hade tappat bort sig jossakin siellä sodassa. Pappa löysi oikeamman sanan ja antoi äidin suomeksi kirjoittaman kirjeen. Minä sieppasin sen ja juoksin ulos. Pappa tuli portaille perässäni, mutta antoi minun mennä. Luin äidin kirjeen tallissa, siellä oli aina valot päällä koko yön.
Kyllä se totta oli, äiti kirjoitti. Minun piti yrittää olla reipas ja rohkea suomalainen poika. Tällaisia pahoja asioita sattuu, kun on sota. Sitten isompana ymmärtäisin paremmin. Ja jäihän sinulle äiti.
Kun ketään ei ollut näkemässä, aloin itkeä. Hevoset lopettivat rouskutuksensa ja kääntyivät katsomaan. Tein sinne heiniin pesän, jonne ryömin piiloon. Olin kai itkenyt itseni uuvuksiin ja lopulta nukahtanut. Pappa oli kaivanut minut heinistä ja kantanut sisälle. Aamulla heräsin omassa vuoteessani. Kapsahdin istumaan ja huusin Signeä. Tämä tuli sängyn laidalle. Olin aikonut kertoa hänelle nähneeni oikein pahaa unta, mutta Signen itkettyneistä kasvoista ymmärsin, ettei se ollut uni.