Harjunpää ja rakkauden nälkä

Saattoi tosin olla, että hän ei halunnut ajatella Ruumista senkään vuoksi, että hän oli itse suhteellisen lyhyt ja jotensakin hennon oloinen, suorastaan sirorakenteinen, aina kaitoja kasvojaan ja työn sittaannuttamia, hoikkia sormiaan myöten. Vain hänen päänsä ei sopinut kuvioon. Se oli kuin jonkun muun - sellainen kuin "Tipissä ja Sylvesterissä" Tipillä on - ja juuri siitä hänen lempinimensäkin oli peräisin; ja osittain myös siitä, että hän oli lapsesta lähtien halunnut olla lintu. Hänen oikea nimensä oli Asko, mutta siitä hän ei ollut koskaan pitänyt; jo ennen koulua muut lapset olivat osanneet laittaa p-kirjaimen sen eteen.
He kulkivat yönselkää peräkanaa, reilusti etäisyyttä välillään, mutta silti Tipi tavoitti ajoittain ilmasta Silkkipepun tuoksun: makean parfyymin hykerryttävän tuoksun, ja myös illan mittaan juodun viinin happamen hajun - ja niinä hetkinä hän olisi halunnut kiriä lähemmäs, edes sen verran että olisi kuullut miten sen nailonreidet sihisivät hipoessaan toisiaan. Mutta hän antoi olla, tyytyi siihen että saisi siliä niitä paljaina - ja siitä hän taas sai mieleensä, kuinka suloista olisi ollut jos hän olisi ollut sen body; hän olisi suorastaan levännyt sen iholla ja hellinyt sitä joka paikasta yhtaikaa, paitsi että olisi tietysti tuntunut oudolta kun oma naama olisi äkkiä ollut jotain elastaania, ja huulissa olisi törröttänyt hakaset. Mutta silti se olisi kannattanut. Ellei se sitten kotiin tultuaan olisi viskannut koko komeutta pesukoneeseen.
Ilmassa tuntui ruoho ja multa ja kastemadot, ja sitten Hesperian puisto oli jo edessä. Mutta Ruumis ja Silkkipeppu sivuuttivat sen, jatkoivat katua pitkin ja vaihtoivat puolta, ja pensasaidan jälkeen ne kääntyivät oikealle ja Tipi tunsi voimakkaasti että ne alkoivat tulla perille. Se miltei huokui Silkkipepusta. Se valmistautui jotenkin: muutti askelrytmiään ja uskalsi jo jopa horjahdella, ja lisäksi se varmisti vaivihkaa että sen olkalaukku oli tallella - ja siellä sillä oli tietysti avaimet. Tipi lähti viilettämään orapihlajien vierustaa.
Hän pysähtyi kun aita päättyi, ja nyt hänen silmänsä olivat pelkät valppaat viirut. Hän näki enää Silkkipepun, ja sekin katosi juuri kulman taa. Kadun täytyi olla Vänrikki Stoolin katu, se joka kipristyi lähes työläästi noustavaksi mäeksi. Tipi pujahti autojen lomitse, ja toistamiseen hänen oikea kätensä sujahti kuin itsestään pusakan taskuun; sen pohja oli täynnä paperista pyöritettyjä pallosia, kuin pikkulinnunmunia, ja hän valitsi niistä sen joka osui toiseksi hänen hyppysiinsä - ensimmäiseen ei voinut välttämättä luottaa: se saattoi olla pelkkä hätähousupyrkyri - ja sitten hän pyöritti sitä jo tottunein liikkein tiiviimmäksi.
Tipi seisahtui kulmaan, tuki vapaan kätensä kivijalkaan ja kurkisti nurkan taa. Mutta hän teki sen taiten, niin että hän likimain kasvoi kiveä myöten kunnes näki mitä halusi. Oikein hän oli arvannut: ne olivat pysähtyneet mäen puoliväliin ja seisoivat tuskin parinkymmenen metrin päässä; Ruumis piti käsiä lanteillaan ja Silkkipeppu pöyhi laukkuaan, perkasi sitä kuin kalaa - ja sitten avaimet jo kilisivät, ja ne purskahtivat kumpainenkin nauruun.