Linnea

LINNEA

Linnea istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita. Hän kuvittelee mitä toisissa asunnoissa tapahtuu, miten ihmiset elävät, miten toisiaan koskettavat, mitä toisilleen puhuvat. Hän kuvittelee jaetun elämän, sellaisen jossa asiat ovat ja jossa ne eletään, jossa niitä ei tarvitse kuvitella.
Mies ja nainen hänen yläkerrassaan. Näin.
Nainen kulkee asunnon poikki pitkin askelin, paino pelkillä jalkaterillä, ympärillään vain pyyhe. Iho on yhä suihkun jäljiltä kostea ja lämmin, pitkät hiukset tiputtavat vettä lattialle. Nainen istuu miestä vastapäätä, maistaa mehua miehen lasista, kuljettaa sormiaan lasin reunalla. Miestä ärsyttää naisen itsevarmuus, harkitut eleet, hän katsoo naista ja ajattelee että tällä on suhde. Onko kaikki hyvin, nainen kysyy. Kyllä, kyllä on.
Niin mies sanoisi. Kaksi kertaa kyllä.
Ja nainen nousee ylös, työntää mehulasin lähemmäs miestä, koskettaa tätä kevyesti olkapäähän, menee pukeutumaan. Mies katselee naisen perään ja tuntee viillon vatsassa asti. Hän on jo menettänyt naisen, hän tietää sen.


Linnea avaa silmät. Ehkä se ei mene niin. Ei muilla.
Hän potkaisee peiton sivuun, antaa sen pudota ja nousee hitaasti ylös. Lattia narahtaa, sitten taas hiljaista. Hän menee keittiöön paljain jaloin, laittaa vedenkeittimen päälle, ottaa teen kaapista. Alkukevään raskas sade huuhtoo ikkunoita. Sateen takana tuttu katu, toiset talot, toiset kodit.
Katsellessaan nopeasti muodostuvia vesivanoja lasin pinnalla hänen tulee hetkeksi ikävä talvea, pakkasen tuomaa selkeyttä asioihin. Kun on niin kylmä ja kirkasta että kaiken voi nähdä ja leikata irti, laittaa taskuun ja pitää siellä.
Nyt Linnea haluaisi jäädä siihen, juoda vahvaa mustaa teetä ja antaa maaliskuun kulua ilman häntä, antaa sateen valua. Mutta ei kukaan voi vain jäädä ikkunan taakse. On mentävä suihkuun ja lähdettävä töihin, maksettava laskut ja vietävä roskat. Ja Linnea tekee sen kaiken, tekee heti kun astuu sivuun siitä missä nyt on. Eikä se ole niin ettei hän sitäkin haluaisi. Hän haluaa. Hän haluaa elämän palautuvan, löytyvän uoman jota pitkin.

Myöhemmin hänet ympäröi toimiston koneiden tasainen hurina, ilmassa leijaileva kahvin, paperin ja pölyn haju. Toisten naisten tekopirteät hymyt ja tummat silmänaluset, pitkät huokaukset. Kynät purkissa pöydällään, kansiot omissa pinoissaan. Korkokenkien kopina käytävillä, käsivoiteen ja hiuslakan makea tuoksu vessassa. Lounas puoli yhdeltä, hän ottaa salaatin muttei saa sitä syödyksi, pyörittelee vihanneksia lautasen reunalta toiselle. Muutama myötätuntoinen ja samalla utelias katse, käden paino olalla, kyllä se siitä. Ja hän onnistuu vastaamaan rauhallisella äänellä, tänään hän onnistuu, sanoo niinpä, ei tässä mitään. Ja onhan se tottakin. Nykyään on jo helpompaa, aikaa on jo kulunut. Ei paljon, ei tarpeeksi, mutta kuitenkin.
Illalla hän pukeutuu hihoista rispaantuneeseen valkoiseen paitaan, laittaa kahdet villasukat päällekkäin, ottaa viltin syliinsä. Hänellä on koko ajan kylmä. Hän nostaa sohvapöydälle höyryävän lautasellisen kermaista pastaa, syö sen kaiken, juo lasin viiniä, joskus toisen tai enemmänkin. Hän pystyy syömään vain iltaisin, hämärässä ja yksin, ilman että kukaan tarkkailee syökö hän ja miten paljon. Viini saa häneet humaltumaan, unohtamaan täysinäisen olon ja katselemaan katuvalojen seinille heittämiä kuvioita, television hohkaavaa sinerrystä.
Puolenyön jälkeen hän menee sänkyyn kahden peiton alle, vetää jalat koukkuun, on siinä sykkyrällä itseään vasten. Tulisipa uni, tulisi kerrankin ihan heti.
Elias oli aina nukkunut vasemmalla puolella, selällään, raskaasti hengittäen. Silloin hän oli toivonut että saisi olla yksin. Hän oli maannut siinä miehen vieressä liikkumatta, kuunnellut verensä kohinaa, tuntenut miten oli muuttunut raskaammaksi, kuin olisi vajonnut patjasta läpi. Hän oli toivonut miehen lähtevän pois, edes viikoksi. Niin hän oli toivonut.
Nyt hän ravistelee yksinäisyyttään yltään, yrittää kannatella syyllisyyttä ja ikävää, menneiden ajatusten tuomaa painoa.
Herää aamuisin ja kuvittelee asioita.
Toivoo että olisi jotain kevyttä edes vähän.

Keväällä, sateiden jälkeen, Linnea lähtee juhliin. Hän valmistautuu huolella, meikkaa silmät tummiksi ja jättää hiukset auki. Hänellä on yllään musta pitkä neule ja mustat sukkahousut, jalassaan pehmeät mokkasaappaat ja korvissaan raskaat hopeiset korut. Hän katsoo peilistä kuvaansa. Hän on aina ollut laiha, ei kauniilla tavalla hento vaan luiseva. Nyt hän on laihtunut entisestään. Olkapäät nousevat terävinä esiin, solisluut paljastuvat avonaisesta kauluksesta, posket ovat painuneet kuopalle. Hän lisää yhden kerroksen ripsiväriä, harjaa hiuksensa vielä kerran. Hän päättää hymyillä, tänään hän hymyilee.
Juhlat ovat toisella puolella kaupunkia, vanhassa kauniissa talossa meren äärellä. Lattioilla on kirjailtuja pehmeitä mattoja ja nurkissa himmeitä valoja, leuto tuuli liikuttaa verhoja avonaisten ikkunoiden äärellä, ihmiset siirtyvät seurueista toisiin nauraen. Linnea katselee sitä kaikkea, nojaa seinää vasten, juo liian paljon, polttaa ketjussa.
- Hei, säkin tulit.