Talvisodan aika

Seuraavana aamuna, marraskuun kolmantenakymmenentenä, äidillä oli vielä pyykkien silitys kesken kun mummi soitti asemalta, että Viipuria oli pommitettu. Se oli järkytys, mutta luulen ettei sitä vielä sittenkään tajuttu sodan alkamiseksi. Ehkä ne vain yrittävät säikyttää meitä? Äidin matka jäi, mutta isä lähti jänisjahtiin enon kanssa.
Muisti sallii pienen tuokion omakohtaista kokemusta, ulkonaisesti aivan liikkumattoman hetken. Me seisomme isän kanssa pihamaalla ja kuulostelemme. Jostakin kaukaa kuin taivaanrannan takaa kuuluu jatkuva kumu. Minun mielestäni se tuntuu myös jalkapohjissani, olen tuntevinani että maa vapisee, mutta liekö se mahdollista. Isä sanoo: - Se kuuluu Kannakselta. Ne ovat tykit.
Kun ajattelen asiaa nyt, minusta tuntuu, että kuulemamme jylinä on saattanut olla myös Viipurin pommitus. Tapahtumien järjestys on siinä määrin hämärtynyt. Tai sitten se oli minun lapsuuteni sortuminen.
Osa minusta seisoo yhä siinä isän rinnalla omalla pihamaalla ja kuuntelee. Minä olen vielä hetken pikkutyttö, minulla on lapsuus, koti ja vanhemmat enkä minä ole vielä tajunnut, että Jumala ei kuullutkaan rukouksiani.
Se hetki jatkuu eikä mikään mitä sen lisäksi tapahtuu ota sitä pois.